Jatkuu edelleen seikkailujen merkeissä
su 21.10.
Kuumaa maitoa ja muroja. Ja nokkosperhonen! Siinä aamun tärkeimmät havainnot. Kiipesimme ensin sen valkoisen talon pihaan, jossa meidän piti yöpyä – sitten pitkään yllättävän tasaista hiekkapolkua. Ihmettelimme vähän, milloin se ylämäki alkaa, oli-han meidän määrä nousta tänään yli kilometri! Yksi kuleista tuli naama loistaen kerto-maan, että hän oli "very happy to hear Your singing, sir..."
Lounaspaikka oli kerrassaan mahtava: lyhyeksi leikattu nurmikenttäharjanne, josta oli kahteen suuntaan upeat maisemat. Aurinko lämmitti kuumasti, mikä sai Ilkan heittämään paidan pois. Tästäkös seurueen daamit närkästyivät: - Paita päälle ja heti! Täkä-läiset voivat loukkaantua moisesta rietastelusta!! Mutta kun Dawa heitti paitansa ja lähes kaikki muutkin vaatteensa nurtsille, meni tiukkapipoilta jauhot kurkkuun. Kohta kaikki ottivat aurinkoa kuin Kanarialla ikään...
Pieni koiranpentu tallusteli herkkuja kerjäämään. Dawan persoonan ristiriitaisuus tuli esille, kun hän toisella kädellä tarjosi hurtalle herkkupalaa ja toisella jalalla potki sitä loitommas.
Lounaan jälkeen oli hyvä fiilis käppäillä. Kokeilimme osteopaatti Karvisen antamia energiajuomia, jotka toden totta tuntuivat antavan lisäpotkua kintereisiin. Nyt noustiin taas todella jyrkästi, maisema muuttui "sademetsäksi". Puut kasvoivat ylöspäin mennessä, Kaji kertoi niiden olevan "joulupuita" (Christmas trees) – kieltämättä ne muistuttivat jonkin verran kotoisia kuusiamme. Niiden oksilla ja rungoilla kasvoi aavemaisia sammal- ja saniaismöykkyjä. 3000 m "rajapyykin" ohittaminen tuntui juhlalliselta.
Kulit painelivat ohitsemme kiviportaissa, soittelivat tauoilla huilua ja naureskelivat kuin sunnuntairetkeilijät. Liesikuli ja Patjakuli herättivät meissä suurimmat sympatiat painavine taakkoineen. Jälkimmäinen raahasi selässään koko joukon patjoja ja oli aika vaikuttava näky kauempaakin nähtynä. Lääkintälaukkua kantava Sancchi Sherpa tuntui pitävän 66-vuotiaasta Tuovista erityistä huolta. Joukkomme nestori, 67-vuotias Rane paineli kärkiporukoissa hyvävoimaisen oloisena. En malttanut olla kysymättä Kajilta, onko heidän organisaatiollaan jonkinlainen "yläikäraja" asiakkaille, mihin sain vastauksen: - Well... usually we don't take customers over 60 years to guide...
Eräässä metsikössä teimme ornitologisia haviksia. Ensin kuului ilmiselvä sirittäjän laulu, vaikkei lajia Nepalissa pitäisi esiintyä! Joku kaskaista taisi vähän pilailla kanssamme... Vähän sen jälkeen paikallinen "palokärki" (todennäköisimmin vuorikirjotikka) rummutti kelopuuta.
Korkealla jyrkänteellä (3400 m) sijaitsi seuraava yöpuumme, jonne saavuttiin klo 16.00. Teltat oli pystytetty kahteen riviin lamaluostarin pihaan. Penger oli sen verran kapea, että meidän telttamme ja ruokateltta olivat ylätasanteella luostarin kyljessä, muut metrin verran alempana. Tavarat tulivat tällä kertaa melko pian, joten päätettiin ruveta pyykille, kun kerran sääkin vaikutti vaatteiden kuivumisen kannalta hyvältä – ja siinä vaiheessa elettiin vielä uskossa, että täällä viivytään kaksi päivää. Jääkylmää vettä saatiin ulkona olevasta hanasta, pesuvadit lainattiin keittiösherpoilta.
Riitta-- kiemurteli vuoristotaudin kourissa, Jussilla 39 asteen kuume... ensimmäiset antibiootit kehiin. Illallisella Dawa muistutti meitä siitä, että runsas juominen edistää akklimatisoitumista ja ehkäisee ödeemaa. Saimme siis tupla-annoksen viskiä...
Yöllä ihailtiin Kassiopeiaa, Orionia ja Linnunrataa, joka levittäytyi komeana yli Nepalin taivaan. Kylmää sumua seurasi reissun ensimmäinen pakkanen (- 5-6 °C), teltassa mitattiin + 4 asteen lukemia. Goretex-housut piti pukea jo yöksi ylle.
ma 22.10.
Pyykit eivät yön aikana paljon ehtineet kuivua – ja kun illalla saatiin kuulla matkasuunnitelmien taas kerran muuttuneen, niin ei kun märät rytkyt muovikassiin vaan... Pilvet ja sumu olivat aamulla hälvenneet, joten pohjoispuolen maisema lumihuippuineen esittäytyi kaikessa komeudessaan kylpiessään aamuauringossa.
Kiikaroimme aika läjän uusia lintujakin: rusovatsakiipijä, kaksi töyhtöpäistä tiaislajia, huppukuhankeittäjä, mustia variksia...
Heitin kaikki kolme opettelemaani nepalinkielistä viisautta kaljupäiselle miehelle, joka riemastui niin, että kutsui meidät Helin kanssa kotiinsa vierailulle! Osoittautui, että poika oli kylän lama! Hän viittilöi meidät istumaan yksinkertaisen, mutta viihtyi-sän kamarin lavitsoille. Pari lasta ajettiin ylös punkistaan sanomaan meille päivää – ja yllättäen perähuoneesta kömpi esiin myös Kaji Sherpa, joka oli yöpynyt lamoilla. Hyvä niin, sillä hän toimi tulkkinamme keskustelussamme. Vaimo lama tarjoili maito-teetä. Saimme kuulla, että olimme ensimmäiset suomalaiset, joita he olivat tavanneet.
Seinältä meitä tarkasteli suurikokoinen Mahatma Gandhin kuva ja muita ikoneja. Keittiön nurkassa uuni paloi kodikkaasti. Uteluumme, mitä he pitävät turisteista, saimme vakuutuksen, että pitävät kovasti. Jätimme lapsille värikynät, ja lama lahjoitti vastalahjaksi meille (koko porukalle) pellavaiset rukousliinat. Heli ei uskonut millään, että saisimme pitää huivit, joten löimme perinteisen konjakkipullovedon (hah!).
Hyräilimme lähtiessämme laulua "Munkit Tiibetissä laman alla nyyhkii..."
Liikkeelle lähdettiin h-i-t-a-a-s-t-i. - Kukaan ei saa enää ohitella eikä mennä omaan tahtiinsa, varoittivat oppaamme. Nyt alettiin olla jo niin ylhäällä, että pienimpiinkin taudinoireisiin oli syytä suhtautua vakavasti. Maisemaa hallitsivat edelleen "joulu-puut" sekä niiden rinnalla valtaisat alppiruusumetsiköt (rhododendron, Nepalin kan-salliskukka, suurimpien yksilöiden rungon läpimitta > 1 m!). Niityillä alkoi esiintyä taivaansinisiä kangasvuokon näköisiä meto-kukkia. Vähitellen mahtavat puut harve-nivat ja loppuivat yhtäkkiä kokonaan.
Seuraavaksi katosivat alppiruusut ja tämän jälkeen lähes kaikki muukin kasvillisuus. Aurinko paistoi kuumasti, kun nousimme jyrkkää, lähes paljasta "hiihtorinnettä" taukopaikalle. Joukkomme saapui sinne tunnin sisällä. Heli otti esiin piirustuslehtiönsä ja ikuisti muutamia vuoristokukkasia. Ohimoissa tykytti vähäinen jomotus, joka meni kuitenkin muutamassa tunnissa ohi. Phurba Sherpa esitteli katajasta veistämäänsä monihaaraista härkintä (pojalla oli hyvä härkintäkyky, toim. huom.).
Leiripaikan korkeudeksi saatiin jo 3750 m! Oltiin siis jo korkeammalla kuin Andien Cuzco, tähänastinen ennätykseni. (Tästä olisi näkynyt jo oikeaan suuntaan tähyämällä
Mt. Everest, mutta sitä ei meille vielä kerrottu...) "Hot juice -sherpat" Lakhpa ja Rashishai pitivät huolta siitä, ettemme palelluttaneet itseämme.
Ensi töiksemme ripustimme pyykkimme rhodoihin kuivumaan – muutkin vaatteet ja makuupussit leviteltiin teltan ylle tuulettumaan. Auringonottoa avaruushuovalla. Lounaan (valkosipulikeittoa, papumöhnää, makkaraa, riisiä ja sherpakastiketta...) jälkeen löhöily sen kun jatkui – jotkut taisivat tosin reippaina tutustua lähinyppylöihin.
Heli kävi pesulla hyisessä purossa, minkä jälkeen oli vaikeuksia saavuttaa normaali ruumiinlämpö. Kantajat huudattivat matkaradiotaan, mistä muistui mieleen Tintti Tiibetissä.
Jossain vaiheessa kulit raahasivat leiriin valtaisan puunrungon, josta tuli mainio rakovalkea yöksi. Näillä raukoilla ei ollut telttoja eikä paljon muutakaan suojaa, joten he kääriytyivät nukkumaan toistensa lähelle ja vetivät pipoja korville.
Iltatee ja sitä luontevasti seurannut illallinen nautittiin kynttilöiden ja inttiajoista tutun tillikka-lampun loisteessa. "Korkean paikan eines" valkosipulikeitto, peruna-vihannesmössö, makaroni ja tuplaviski valmistelivat vatsan vastaanottavaiseksi kakulle! Dawa tökki epähuomiossa Inkerin rintoja viittilöidessään jonkin vuoren sijaintia. Päänsärkyyn otettiin urakalla Buranaa ja Ramin "ödeematabletteja".
Ennen nukkumaanmenoa ihailtiin taas tulikärpäsiä.
Yö oli jo todella kylmä (- 15°C), teltassakin pakkasta! Syy selvisi aamulla: olimme jättäneet takaoven toisen vetoketjun vahingossa auki...
ti 23.10.
Specialherätys klo 4.15! Yöllä oli satanut 5 cm lumikerros. Komea tähtitaivaskin näkyi vielä pystyotavineen. Nopeat aamutoimet ja perusteellinen tankkaus aamiais-teltassa. Lämmintä ylle, tyhjät reput selkään, ja suunta ylös kohti läheistä Pike Peakia (4064 m).
Kun olimme nousseet parikymmentä metriä teltoilta, Kaji Sherpa osoitti juhlallisesti pohjoista horisonttia: - Mt. Everest, sir. Erotimme hänen näyttämästään suunnassa siniharmaana siintävän pienen kappaleen massiivista huippua, jonka kaksi läheisempää vuorta lähes peittivät näkyvistä. - Everest on tuo, jonka oikealla puolella olevalla lumihuipulla (Lhotse) on usvahuntu. - Mitä?! Sekö kuuluisa mäki oli ollut jo tuntikausia näköpiirissämme, mutta vasta nyt saatiin kuulla siitä...? No, oikeastaan tuntui jotenkin vuoren arvolle sopivalta, että saimme ihailla sitä vasta nyt, kiivetessämme koko ajan parempiin tarkkailuasemiin. *)
Juuri sen takia meidät oli kiskottu ylös makuupusseista näin sika-aikaisin, että ehtisimme kavuta Piken huipulle saakka ennen auringonnousua ja sen jälkeen yleensä
ilmestyviä pilviä. Tiesimme siis, että nyt olisi syytä edetä rivakasti, mutta kuitenkin sherpat koko ajan varoittivat: - Pistaa reizuu! (= hitaasti). Juodakin piti vähän väliä – ja pysähtyä puuskuttamaan, kun sydän hakkasi kuin painevasara!
Pilvimassat läntisellä taivaalla ja vuorten välissä kasvoivat uhkaavasti. Ehtisimmekö laelle ennen auringonnousua? Kaukana luoteisessa horisontissa nousivat esiin Anna-purnan mahtavat kasitonniset lumihuiput. Tuota seutua pidetään koko Himalajan kauneimpana vaellusalueena. Näyttävin huippu oli kuitenkin Annan ja Even väliin jäävä Gaurishankar, jakinturvan muotoinen "jäätelötötterö".
*) Mt. Everestin valloittamista yritettiin 1. kerran vakavissaan jo vuonna 1924, jolloin englantilaiset Mallory ja Irvine pääsivät todistettavasti aivan huipun tuntumaan, mutta katosivat sitten salaperäisesti. Aina vuoteen 1950 saakka, jolloin Nepal avasi rajansa, oli nousua mahdollista yrittää vain Tiibetin puolelta. Vasta v. -53 uusiseelan-tilaisen Edmund Hillaryn onnistui päästä huipulle Tenzing Norgay Sherpan kanssa. Hillary aateloitiin sittemmin tästä uroteosta.
Yhtäkkiä aurinko nousi ja valaisi hienosti vuorten itärinteet! Rhodopuskat pienenivät sitä mukaa kun nousimme ja loppuivat kohta kokonaan. Piken puuttomalle huipulle oli enää puolen tunnin matka yhä jyrkkenevää kivipolkua.
Lopulta koko joukkiomme saatiin onnellisesti ylös – juuri kun mykistävä Himalaja kylpi aamuauringossa! Tai ei ihan koko joukko – kyllä harmitti Leenan ja Keijon puolesta, jotka olivat edellisen sairauden vuoksi joutuneet jäämään leiriin.
Katselimme kunnioittavasti ympärillemme. Etelässä ja lännessä levittäytyvä Nepal oli lähes kauttaaltaan paksun pilvimassan peitossa. Sieltä täältä pilkotti joitain huippuja. Näkymä oli kuin lentokoneen ikkunasta. Sen sijaan itäinen ja varsinkin tärkein suunta, pohjoinen taivas oli täysin pilvetön, tarjoten meille näyn, joka varmasti syöpyisi kaikkien tajuntaan loppuiäksemme:
Maailman korkein vuori Mt. Everest (8848 m) oli kasvanut kuin varkain majesteettiseksi möhkäleeksi Tiibetin sinistä taivasta vasten. (Kiinan puolella nimi on Chomolungma ja nepalinkielellä Sagarmatha). Sen itäpuolella olevalta Lhotselta (8501 m) pisti esiin valkoinen "pilvenhaituva", joka kertoi siellä raivoavasta lumimyrskystä. Kartasta näimme, että etäisyys tästä Everestille on n. 70 km, mikä tuntui mahdottomalta – vuori näytti olevan aivan "tuossa vieressä". Itse olimme siis hieman yli neljässä kilometrissä, vasta alle puolivälissä kuningasvuoren korkeustasosta.
Ilkka katseli kiikarilla seinämiä ja koetti kuvitella näkevänsä Jon Krakauerin kirjasta tutut Eteläsolan, Hillary Stepin ja pahamaineisen Lhotse-seinän, jotka olivat koituneet niin monen ihmisen kuolemaksi 1996
*). Pisti kyllä vähän kunnioittamaan niitä hullu-ja, jotka vapaaehtoisesti asettavat henkensä alttiiksi yrittäessään todistaa itselleen ole-vansa luonnonvoimia kovempia jätkiä. **) - Tuolla ne ruumiit siis vieläkin lojuvat...
Huipun hyistä tuulta siedettiin puolisen tuntia, minä aikana napattiin valokuvia: "Koko ryhmä ja Everest", "Me ja Everest", "Minä ja Everest"... Tässä vaiheessa tajuttiin, mikä merkitys oli sillä, että Ifi Oy oli sponssannut retkeämme – ei tarvinnut vilmiä säästellä!
*) Vuonna 1996 tapahtui Mt. Everestillä vuorikiipeilyn historian vakavin onnettomuussarja, jonka yhteydessä 12 ihmistä sai surmansa. Huippua yritti valloittaa samana päivänä viisi eri retkikuntaa, mikä sai kaupalliset intressit ja kilpailuvietin sumentamaan terveen järjen. Maailman parhaat ja luotettavimmiksi tunnetut oppaat uusiseelantilai-nen Rob Hall (Adventure Consultants) ja amerikkalainen Scott Fischer (Mountain Madness) laiminlöivät karkeal-la tavalla etukäteen sovitut turvallisuusaikataulunsa ja veivät rikkaat mutta kokemattomat "seikkailijat" mukanaan jäiseen kuolemaan. Huipun tuntumassa puhjennut, monta päivää raivonnut lumimyrsky esti kaikki pelastustoimet (mukana ollut amerikkalainen reportteri Jon Krakauer kirjoitti näistä dramaattisista tapahtumista sittemmin kirjan "Jäätäviin korkeuksiin", josta on tehty elokuvaversiokin).
**) Perusleiriä ylemmäs kiipeävillä tulee olle virallinen kiipeilylupa, jonka voi lunastaa maksamalla Nepalin valtiolle 10.000 USD. Luvatta kiinnijääneitä odottaa muhkea sakko sekä maastakarkotus. Yli 7500 m korkeutta kutsutaan kiipeilypiireissä "kuolemanvyöhykkeeksi". Everestillä eniten onnettomuuksia sattuu pitkällä Khumbu-jäätiköllä, joka virtaa alas vuoren etelärinnettä, sekä äkkijyrkällä Lhotse-seinällä, jonka salakavala jääpinta edellyttää kiinteiden köysien ja jumarien (nousukahvojen) käyttöä.
Idässä lähellä Sikkimin rajaa kohosi maailman kolmanneksi korkein vuori Kanchenjunga. Näitä kasitonnisiahan on maailmassa kaikkiaan 14 kpl, joista Himalajalla kaikki muut paitsi Karakorumissa, Pakistanin puolella oleva K2, Everestin 1. perintö-prinssi. Maailman kiipeilyeliitti kisailee jatkuvasti siitä, kuka on käynyt niillä kaikilla ja missä ajassa – lisähapella vai ilman. Gustafssonin Veikkahan on tehnyt jo tämän urotyön sekä käynyt myös kaikkien maanosien korkeimmilla huipuilla. *)
Kiipeilijöitä ei näkynyt, kolme hiirihaukkaa kyllä. Alaspäin tullessa pääryhmä näki myös alppiruusujen seassa parven riekontapaisia tummia kanalintuja, mitä ilmeisimmin Himalajanpyitä. Kajin kanssa tarinoitiin paluumatkalla vuorista, niihin liittyvistä uskomuksista ja paikallisten uskonnoista.
Leirissä Tarja ilmoittautui vuorostaan kipeiden joukkoon ja Maunokin valitteli pään-särkyä. Korpit ahdistelivat haukkaa.
Ennen lounasta (klo 12.00) ehdin vielä lueskella Jussilta lainaamaani Krakaueria, joka nyt alkoi tuntua vielä todellisemmalta ja jännemmältä! Vähän väliä vilkuilin olkani yli Everestin juuri ja juuri näkyvää huippuharjannetta ja annoin mielikuvitukseni laukata.
Tuovi ihmetteli telttaansa siivotessaan: - Miksiköhän nuo höntiäiset eivät tunge yöllä telttaan? (Katsahdimme kulmiamme nostaen kulien suuntaan, jolloin hän nopeasti selitti tarkoittaneensa kylläkin hyönteisötököitä...)
*) Aasia / Everest, E-Amerikka / Aconcagua 6960, P-Amerikka / McKinley 6193, Afrikka / Kilimanjaro 5895, Eurooppa / Elbrus 5642 – ei siis enää Mount Blanc, kuten ainakin meille koulussa opetettiin – Antarktis / Vinson 4897, Australia / Kosciusko 2230.
Lounaalla väännettiin pitkään kättä huomisesta reitistä. Ensin päätettiin jakautua kahteen ryhmään, joista toinen kulkisi "helpon" reitin ja toinen "extreme"-vaihto-ehdon, joka merkitsisi vaikeata, kylmää ja rankkaa vaellusta vuorten keskelle, yhden ylimääräisen yöpymisen jne. Kalle, Leena, Ilkka, Heli ja Rauno ilmoittautuivat extremelle. Tarkistuslaskenta osoitti kuitenkin, etteivät jäljellä olevat päivät riitäkään, joten se siitä.
Leena, Ulla, Tuovi ja lapualaiset tekivät pienen kävelyretken tunturiin. Paavo veisteli rhodonoksasta ovenkahvaa, - parturoi Kassun siiliksi ja muutkin kuluttivat aikaa leppoisasti menneitä muistellen. Jussi: - Olitkos sä Rami vetämässä sitä sammunutta naista silloin siellä Ähtärissä? Rami: - Joo... eiku... jos tää hei menee päiväkirjaan, niin EN!
Sherpat ja kulit alkoivat liikehtiä siihen malliin, että kohta tapahtuu jotain. Pian meitä kehotettiinkin kokoontumaan seuraamaan aitonepalilaista tanssi- ja lauluesitystä! Pitkä laiha kantaja, jolle me oltiin kerjäämisestä annettu lempinimi Vonkakuli, tanssi naismaisesti muiden jollottaessa taustalla merkillisesti. Myös Paavon suosikkikuli uusine lippalakkeineen voimisteli näyttävästi. Me laulettiin vastaukseksi vähän aneeminen Mörri-Möykky, miehet lauloivat säkeistöosuudet, tytöt hoitivat "tiutaun".
Tämän jälkeen oltiin jo hajaantua, mutta Ilkka keksi ehdottaa pientä Suomi-Nepal -maaottelua myös urheilulajeissa. Ensin vedettiin kolmiloikkakisa, jossa paikallisilla oli suuria vaikeuksia käsittää ensimmäisen hypyn tasajalkaponnistusta. Päivän näyttävimmästä suorituksesta vastasi ehdottomasti Dawa, jonka kengät lensivät kolme kertaa pidemmälle kuin mies itse! Pisimmälle sen sijaan loikki Ilkka – muutkin mitalisijat tulivat kotiin, sen verran lyhytjalkaista väkeä vastus oli.
Sherpat ehdottivat seuraavaksi kuulantyöntöä. Välineeksi valittiin isohko kivenmurikka, jota sitten kaikki vuoronperään kävivät pukkaamassa. Runsaasti yliastuttuja työntöjä sisältäneessä kisassa vei pisimmän korren tuore nahkatukkamme Kassu, jota siitä pitäen kutsuttiin koko loppumatkan Arsi Harjuksi.
Kolmiottelun viimeisenä lajina kulien ehdotuksesta käytiin eräänlainen sokko-leikki. Kilpailijan oli silmät sidottuna kuljettava n. 10 metrin matka ja mätkäistävä sitten puukarahkalla maaliksi asetettua kantokoria. Meidän kaikkien oma viihdytti seurakuntaa uskomattomalla suorituksellaan, jossa "kenkää kengänkärjen eteen" -tekniikalla hän eksyi kerta kaikkiaan suunnasta. Aivan varmana onnistumisestaan tyttö huitaisi lähes Lakhpa Sherpaa päähän yli kymmenen metrin päässä maalikorista...
Monta muutakin hauskaa "läheltä piti" -yritystä nähtiin, mutta lopulta vain pari suoritusta hyväksyttiin.
Sitten saatiin niskaamme oikea kunnon raekuuro! Pelasimme Eijan ja Penan teltassa korttia, muut lueskelivat tai torkkuivat – kunnes teesherpojen aina yhtä iloinen ääni kutsui porukan kokoon. Tällä kertaa saatiin piparien kanssa viskiäkin, joka kirvoitti esiin koko joukon Lappi-aiheisia lauluja. Illallisen jälkeen vähitellen isännätkin yhtyivät ilonpitoon laulaen, soittaen ja tanssien. Heli ja Eija kunnostautuivat menemällä mukaan parketille.
Manun ja Inkerin kanssa vertailtiin Tansanian-safarikokemuksia ja päätettiin lähteä joskus yhdessä Galapagos- ja Pääsiäissaarille! Jostain syystä Inkeri hautoi munaa, joka työnnettiin meille yöksi: - Pääsette sitten sen kummeiksi, kun se syntyy!
Yöllä tuli lisää lunta, mikä sai meidät vähän säälimään kuleja, jotka kietoutuivat nuotionsa ympärillä vain tiukemmin T-paitaansa... Jussi sai käyttää puukkoaan, kun Heli ei saanut housujaan alas vessateltalla (vuohahaa...). Tautiselle Tarskalle laulettiin Kallen kanssa vielä ennen pehkuihin menoa kissankellosta.
ke 24.10.
Heräsimme taas "normaaliin" aikaan klo 6.00 – kosteaan, kylmään, rapaiseen ja märkään todellisuuteen. Dawa arvioi yöllä olleen -15 °C. Tänään on tiedossa 4-5 tuntia trekkausta, jonka aikana meidän pitäisi laskeutua kilometrin verran.
Alkutaipaleella Heli olisi kernaasti adoptoinut yhden söpön jakkivasun, mutta
muiden vastustaessa ajatusta hän tyytyi vain vilkuttamaan sille. Vähitellen
Everest ja muut lumihuiput jäivätkin taakse, ja maisema muuttui liukkaaksi
"laattapoluksi" monine jyrkkine kapeikkoineen. Riitta pelkäsi todella
suistuvansa rotkoihin joka käänteessä, ja Jussin piti kädestä pitäen ohjata
daamia lukemattomissa paikoissa. Myös Tuovilla ja Tarjalla oli tänään vaikeuksia
pysyä muiden tahdissa. Tämä hidastutti matkantekoa melkoisesti, ja niinpä kärjen
ja häntäpään ero oli suurimmillaan jo ruhtinaalliset 45 minuuttia. Tuovi
tunnusti, ettei olisi selvinnyt etapista, jos yksi kuleista ei olisi ottanut
hänen reppuaan. 
Mahtavat jyrkänteet hallitsivat maisemaa. Jossain vaiheessa poikettiin "P.K. Treking Hotelissa", josta Paavo sai vihdoin viinaa. Kallekin taisi maistaa sitä, koska väitti kivenkovaan yhtä leinikkiä lapinorvokiksi! Vasta vaimonsa vahvistaessa määritykseni, suostui mies myöntämään hävinneensä kaljapullovedon...
Kolmisen kilometria ennen ruokataukoa keittiökulit ohittivat meidät lauleskellen sellaista vauhtia, että siinä itsekin intouduttiin panemaan parastamme. Ilkka juoksi Kwai-joen siltaa vihellellen pojat kiinni, paineli shikaanissa ohi, eikä saanut alamäessä vauhtia pysäytetyksi ennen laaksoa, vaikka aivot kuinka yrittivät antaa lihaksille käskyjä... Kallelle taisi käydä lähes samoin, sen verran hengästyneenä mies rojahti pari minuuttia myöhemmin siniselle pressulle, joka oli levitetty jakinpaskaiselle niitylle. Palautimme munan kuoriutumattomana Inkerille. Jotkut joivat jakinmaitoa, jota kirnutyttö auliisti tarjosi työnsä lomassa. Lämpöä + 10 °C.
Seuraava etappi vei meidät oikeaan "satumetsään"! Parin tunnin ajan kuljeskelimme hauskoja menninkäiskantoja ja villiruusuja kuhisevassa lehdossa. Punarintarautiainen, oudosti lentävät närhet ja ihka oikea Himalajankorppikotka liittyivät listallemme.
Sitten tulimmekin jo Jiri-Taksindu -"valtatielle", josta valitsimme Taksindun suunnan. Liikenne olikin huomattavasti metsätaivalta vilkkaampaa: tapasimme mm. walesilaisen ja srilankalaisen vaeltajan. Sadettakin saatiin. Leena V. ohitti erään shortenin tahallaan oikealta puolelta – ja oli seuraavana aamuna todella kurjassa kunnossa ("jumalten viha olla kauhea, sahib...").
Junbesin kylä (2675 m) oli siitä sympaattinen, että sieltä sai heti ensimmäisestä baarista olutta! Menimme suoraan sisään reppuinemme ja sauvoinemme, emmekä pitäneet mitään kiirettä kymmenen metrin päässä olleille teltoille. Pubin nurkassa paloi kodikas tuli, San Miguel -olut maksoi 210 rupiaa ja "valkoviininä" myytiin kuumalla vedellä jatkettua raksia.
Täällä pääsi 60 rupialla myös SUIHKUUN! Tämä olikin varmasti yksi eksoottisimmista suihkuista, jossa on tullut käydyksi: pieni puukoppi, johon oli johdettu kapea putki – toisen kerroksen ikkunasta kävi tarjoilija kaatamassa pannullisen kiehuvaa vettä putken yläpäähän aina kun muilta kiireiltään ehti. Vesi lorisi suuttimesta pari pisaraa kerrallaan ja oli niin kuumaa, että toisella kädellä piti roiskia metrin alempana olleesta kylmävesihanasta lantrinkia! Mutta puhtaaksi tultiin, ja se oli pääasia.
Teltat taas kahdessa kerroksessa. Viskiä. Lämmin yö.