Vaellusosuus alkaa Jiristä kohti uusia seikkailuja

Takaisin alkuun

to 18.10.

 6.30 oveemme kolkutettiin ja kaksi ystävällistä naamaa työntyi sisään: - Excuse me, morning tea! Samassa hölmistyneiden matkailijoiden vuoteiden jalkopäähän ilmestyi pieni tarjotin, jolla oli kaksi höyryävää peltimukia! Nepalissa herätään pikkuhiljaa: vasta tunnin kuluttua varhaisteetarjoilusta oli vuorossa varsinainen aamiainen yhtei-sessä ruokailutuvassa. Mätkimme energiapitoisia eineitä sisäämme varmuuden vuoksi vähän enemmän kuin normaalisti, sillä emme olleet vielä oikein tietoisia ensimmäisen etapin “rankkuusasteesta”. Sherpat täyttivät vesipullomme kiehuvalla vedellä, jonka pitäisi jäähtyä juomakelpoiseksi muutamassa tunnissa. Näin välttäisimme kaikki kauheudet, joita meille kuulemma koituisi, jos joisimme suoraan vuoripuroista tai kyläkaivoista.

 

Katselimme ennen lähtöä epäuskoisina kantajien, kulien*), taakkoja: jokainen heitti selkäänsä punotun, alaspäin suippevan bambuikorin, joka oli ahdettu täpötäyteen kassejamme, makuupussejamme sekä muita retkellä tarvitsemiamme kapineita ja muonaa. Tai no, oikeastaan ilmaisu “heitti selkään” ei sentään taida olla kovin kuvaava: homma kävi sillä lailla, että kuli kyykistyi korkeammalla tasanteella tai penkin-tapaisella olevan taakan alle, kaveri auttoi rojut selkään – ja sitten vain toivottiin, että polvet kestävät pystyynnousun. Kantamuksen paino jakautuu koko kropan lihaksille kätevän otsahihnan avulla – täkäläiset eivät koske kepilläkään länsimaisiin rinkka-systeemeihin! (Retkikuntaamme kuului kaikkiaan 22 vaeltajaa + 65 sherpaa tai kulia).

 Kyselimme taakkojen painoja, ja saimme kuulla niiden vaihtelevan 40-80 kg:n välillä! Vähän hävetti kanniskella omaa pikku päiväreppuaan, jossa oli pari varapaitaa, vesipullo ja kamera. Toisaalta siitähän me näille sankareille juuri maksamme, ettei sinne tarvi sulloa muuta.

Klo 8.30 kuulimme Dawa Sherpan kajauttavan ensimmäistä kertaa merkkihuutonsa:

- Mennaaäännn! Tämä pirteä 51-vuotias vuoristokarpaasi olisi johtotähtenämme tästä eteen päin seuraavat kaksi viikkoa. Oli siis syytä painaa miehen piirteet mieleen.

- Katsokaa vielä kerran autoja ja polkupyöriä! Ette tule näkemään niitä vähään aikaan! Kaikki tavaraliikenne hoituu vuorilla ihmisten tai jakkien*) selässä – tieto, joka kum-masti rauhoitti parkkikiekkoihin ja metroihin kyllästynyttä kulkijaa.

  

*) Kulit ovat pääasiassa hindulaisia, pienikokoisia mutta sitkeitä poikia, jotka ovat valmiita raatamaan paremman elämän toivossa usein vain 2-3 dollarin päiväpalkalla. Näistä nöyristä mutta kumman iloluontoisista metriheikeistä harva puhuu englantia. Sherpat ovat toista maata: lähes kaikki ovat opetelleet sen verran kieltä, että tulevat auttavasti toimeen turistien kanssa. Kantajien joukossa oli itse asiassa myös muutama sherpa-heimon edustaja opettele-massa varsinaisia oppaanhommia sananmukaisesti “kantapään kautta”...

Jo ensimmäisessä nousussa Dawa huomasi Helin pitelevän vaellussauvojaan samassa kädessä (toinen kannatteli mekon helmoja, toim. huom.) ja tarjoutui “auttamaan”: - Can I help You? Heli huomasi toisen sauvansa siirtyneen näppärästi Dawan käteen ja hymyili ystävällisesti miehen huomaavaisuudelle. (Tämä harmiton pikku tapahtuma oli oleva alkuna eräälle merkillepantavalle seikalle, mutta sitä emme vielä siinä vaiheessa tienneet...).

 

Vaeltaminen alkoi alkukankeuksien jälkeen maistua hienolta! Kohta kylä jäi taakse ja ainoat kuulemamme äänet olivat tuulen humina ja kaskaiden surina. Ja tietysti Kallen taukoamaton pulina: - Olenkos kertonut, kun me vaimon kanssa Äkäslompolossa..?

 Ensimmäisen retkipäivän aikana oli yllättävän paljon alamäkiä – seuraava leiri-paikkamme olisikin itse asiassa joitain satoja korkeuserometrejä alempana kuin Jiri. Hyvä niin, sillä tottuisimme näin paremmin ohueen ilmaan. Siitä huolimatta vuoristotauti ja aivoödeeman riskit pyörivät mielessämme tuon tuostakin: pienikin pään vihlaisu tai hengästyminen saivat heti pelkäämään pahinta.

 

Eräässä jyrkässä rinteessä ohitimme vanhahkon miehen, joka raahasi selässään kerrassaan uskomattoman näköistä taakkaa! Pitkälti kolmatta metriä korkea ja vähän toista leveä muoviin kääritty kuorma peitti kantajansa lähes kokonaan näkyvistä ja näytti sortavan hänet alleen minä hetkenä hyvänsä. Saimme selville, että pappa oli matkalla Jiristä Namche Bazaariin asti myymään tavaroitaan. Tähän linnuntietä runsaan sadan kilometrin matkaan kuluisi häneltä arviolta yhdeksän päivää! “Rekkamieheksi” ristimämme ilmestys piirsi kepillään hiekkaan konttinsa painon: "108 kg".

- SATAKAHDEKSAN KILOA!!?? Saimme letkautetuksi jonkinlaisen hyvänmatkan-toivotuksen ja jatkoimme taivalta epäuskosta ja kunnioituksesta mykkinä.

 

 

*) "Jakit" joita täällä tapaa, ovat enimmäkseen jakin ja naudan risteytyksiä. Uros on dzopkyo ja naaras dzomi. Puhdasrotuinen naarasjakki on nak.

 

Lounasta nautimme viihtyisällä nurmikedolla sinisen muovimaton päältä. Sherpa-keittiö oli ennättänyt paikalle paljon ennen meitä, pystyttänyt välineensä ja kattanut “pöydän”. Riisiä, hirssiä, sherpakastiketta, perunaa ja vihanneksia. Ja kahta lajia ketsuppia: tulista ja todella tulista.

 

Lounaan jälkeen pelasimme kantajien ja sherpojen kanssa lentopalloa. Koska verkkoa ei ollut, opetin pojille uudenlaisen pelin, jossa mokaaja joutuu vuorollaan pois leikistä. (Sen verran kielimuuria oli, että ehdotukseni olut- tai konjakkivedonlyönnistä eivät menneet perille – ehkä onneksi...). Puoli tuntia tätä lajia riitti merenpinnan tasoon tottuneille keuhkoilleni.

 

Illan suussa saavuttiin sitten Shivalayaan (1767 m), viihtyisänoloiseen pikkukylään vuolaan joen partaalla! Kirkkaankeltaiset teltat olivat jo kutsuvasti pystyssä, ja sherpat potkiskelivat enimpiä lehmänkakkaroita loitommas. Keskelle idylliä oli pykätty suuri ruokailuteltta, jossa pitkän pöydän ympärille oli asetettu 24 telttatuolia. Sherpat viittilöivät meitä sinne nauttimaan teetä ja pipareita.

 

Pari harmaakalastajaa lenteli kosken yläpuolella, mutta emme nähneet niiden saavan mitään. Meitä kiellettiin menemästä uimaan, sillä vesi kuulemma kuhisi kaikenlaista ikävää loismatoa sun muuta. Pikkupojat pelasivat lentopalloa läheisellä kentällä. Heli teki tuttavuutta epäluuloisen ponin kanssa.

 

Patjoja, makuupusseja ja tavarakasseja saatiin odotella pitkään – viimeiset kantajat olivat ilmeisesti väsähtäneet tai eksyneet tai molempia. Heitä vastaan lähetettiin viimein partio kovakuntoisimpia sherpoja.

 

Lauma paikallisia lapsia tuli kiehnäämään telttojen ympärille kynien tai lanttien toivossa. Paavo (se meistä, joka jo ulkonäöltäänkin eniten muistutti joulupukkia) jakelikin heille auliisti piirustusvälineitä, joita olimme saaneet aika kasan matka-sponsoreiltamme. Mutta tämä isällinen karvanaama heltyi vain sellaisten ipanoiden kohdalla, jotka ymmärsivät olla kerjäämättä! Muut saivat tyytyä tavaamaan “joulupukkia”... Kaksi erityisen söpöä tyttöä opetti meille nepalilaisen lastenlaulun*), kun ensin olimme itse laulaneet vähän malliksi! (Tässä vaiheessa jo vähän harmitti,

etten sittenkään tullut ottaneeksi kitaraa matkaan...)

 Opettelimme innokkaasti sherpojen kieltä:

 

                Namaste = Heippa vaan kuule!

              Timi leio kosta cha = Kuinkas hurisee?

            Tapaaiko naam ke hu = Ja mikäs se olikaan sun nimi!?

 

Hartaana buddhalaisena Dawa siunasi illallisen – ja pyysi kuulemma siinä samalla jumaliltaan anteeksi illalliseen väistämättä liittyvää pienimuotoista viskitissuttelua. Näkäräiset olivatkin tarpeen – varsinkin niille meistä, joiden kamat olivat edelleen hukassa. Inkeri lainasi Helille villapaidan, koska viski ei illan viilentyessä enää yksin riittänyt.

 

Lopulta taskulamppujen valokeilat alkoivat välähdellä yön pimeydestä: viimeisetkin kuliparat rojahtivat nääntyneinä leiriin. Kiskoimme onnellisina Goretexit ylle ja ryömimme tovin lämmiteltyämme makuupusseihin. Yöllä satoi jonkin aikaa.

  

pe 19.10.

 

No niin! Aamuyllätykset sen kun jatkuvat: tänään tuli heti teen jälkeen vadillinen kiehuvaa vettä telttaan! - Hand wash! kuuluttivat iloiset sherpamme. Meidäthän hemmotellaan ihan pilalle...

 

Aamiaiseksi kiskottiin reimat annokset puuroa hunajan kanssa, pannukakkua hunajan kanssa ja munaa hunajan kanssa. Ja tietenkin “Excuse me tea please” -juomaa.

 

Jyrkkä alkunousu kului vähän mutaisissa merkeissä: yöllinen sadekuuro oli piessyt polun paikka paikoin pehmeäksi liejuksi. Mutta ei se mitään, koska “Tunturisusi-vaelluskenkä on tehty kestämään niin ilot kuin surutkin” (maksettu mainos).

 

Vastaan tuli kolme muulikaravaania, jotka oppaamme neuvoivat sivuuttamaan kapealla jyrkänteellä siten, että muuli jää rotkon puolelle. Joku hölmö oli kuulemma takavuosina viis veisannut neuvoista, ja niinpä muuli oli epähuomiossa (tai tahallaan) tuupannut vaeltajapolon pari sataa metriä alempaan kastiin. Heli taputteli muuleja sen näköisenä, että yksi niistä taitaa kohta kääntyä meidän matkaamme. Ei sentään kääntynyt...

 

 

 

*) Bidima basera, merai bato erera. Miri ama rudiun, malai samzera. (Tältä se suurin piirtein kuulosti).

 

Eräässä pikkukylässä koimme siihenastisen matkamme täyttymyksen: vihdoinkin löydettiin baaripahanen, josta sai OLUTTA! Kaksisataa rupiaa (n. 17 mk) puolen litran pullosta ei ollut paha hinta niissä oloissa. Ah, elämätä!

 

Juopottelutauon jälkeen kävelin yhtä matkaa toisen sirdarimme, Kaji Sherpan, 49, kanssa. Tämä valkoiseen kalastajanhattuunsa kovin tykästynyt kaveri oli virkaveljeään jäyhempi, mutta silti itse sydämellisyys. Hänen olemuksessaan oli alkureissusta jotain “velttoa” ja vähän väsähtänyttä, mikä piti hänet pitkään meidän silmissämme eräänlaisena Dawan kakkosmiehenä. Kaji kertoi olleensa jokunen vuosi sitten kuukauden päivät itsensä Dalai Laman opissa Intian Darjeelingissä – perehtymässä buddhalaisuuden saloihin. Juttelimme maailmankuvistamme parisen tuntia, kunnes pysähdyimme lounaalle Shangmagad-nimiseen kylään.

 

Taas oli kykittävä sinisen muovipressun reunalla pari tuntia. Vähän napinaa alkoi kuulua joukostamme: - Miksi hitossa pitää tuhrata päivän parhaat vaellustunnit tällaiseen odotteluun? Kieltämättä lounaalla olisi riittänyt vähempikin ruokalajien määrä, jolloin olisimme päässeet jatkamaan matkaa pikemmin. Mutta matkanjohtajamme olivat suuressa viisaudessaan valineet tällaisen aikataulun, ja siihen oli tyytyminen. Harmaa kissanpoika auttoi meitä lounaan rippeiden tuhoamisessa.

 

Vatsa taas täynnä olikin sitten haastavaa kavuta tähän asti jyrkintä ja pisintä rinnettä.

Ilkka käytti polun kiemuroita hyväkseen ja oikaisi jyrkistä kohdista toisten kiertäessä pääpolkua. - Shikaaneissa saa vähän fuskata! Niin se Suumahherin Maikkelikin aina tekee.

 

Menohalujen ja kuntotason mukaisesti joukkomme venyi kilometrien pituiseksi harvaksi jonoksi. Eräässä solassa kohtasimme matkan ensimmäiset mani-kivimuurit  ja shortenit*). Tintti Tiibetissä -sarjakuvasta muistimme, että nämä pyhät rakennelmat tuli aina sivuuttaa vasemmalta puolelta – “muutoin paha onni, sahib”.

 

 

 

Heli halusi valaistua kunnolla ja pyysi Dawaa opettamaan hänelle buddhalaisen rukousmantran, jota mumistaan samalla kun kierretään mani-muuria: - Om mani padme hum... om mani padme hum... Ja lopuksi piti koskettaa jotain kiveä ja sanoa vielä “hih!” Perustelukin löytyi: - No katsos, vaikkei me mentäiskään koskaan uudelleen naimisiin, niin voit aina ottaa mut jalkalamppuvaimoksi, koska olen niin maan perusteellisen valaistunut...

 

Maunon mittarin mukaan tasan 2700 metrin korkeudesta löytyi siisti kylä, johon pysähdyttiin nauttimaan taas virvokkeita. Kävi ilmi, että baarin puhelimella pääsi soittamaan Suomeen. Monet käyttivätkin tilaisuutta kysyäkseen, josko kotiväkeä harmittaa kovasti, että me olemme täällä olutta juomassa. Katselimme tovin paikallisen vapaamuurarin ja vapaamaalarin edesottamuksia, kunnes jatkoimme matkaa alas laaksoon.

 Matkalla tapasin hollantilaisen trekkajanuorukaisen, jonka kanssa hölkättiin puolisen tuntia samaa tahtia. Juuri ennen seuraavaan leiripaikkaan tuloa flirttailtiin – ihan vähän vain – kauniiden nepalittarien kanssa erään baarin ovensuussa. 

 "Dokharpa" luki nurmeen tökätyssä kyltissä sortuneen talon vieressä, vaikka kylän nimi olikin tiettävästi Bhandar (2194 m). Taas saatiin ihmetellä, mihin osa kantajista oli jäänyt. Tulivathan ne sieltä lopulta, kun jälleen oli pantu etsintäpartiot lamppujen kanssa liikkeelle.

 

 

 

 

*) Mani-kivet ovat litteitä kiviä, joihin on hakattu sanskriitinkielisiä symboleja ilmaisemaan Tiibetin buddhalaisten rukous Om mani padme hum  (= "Ilo on lootuksessa")

 

 

Lämmin yö (+ 15 °C). Ihastelimme tulikärpäsiä, komeita revontulia ja kirkasta tähti-taivasta. Otava näyttäytyi aamuyöstä kummassa pystyasennossa pohjoisella taivaalla. Ilkka kärsi koko yön outoa kipua mahan oikeassa laidassa. Umpisuoltakin siinä jo ehdittiin epäillä ja helikopterikyytiä pohtia, mutta aamulla tuska oli onneksi tiessään.

la 20.10.

 

Aamulla lähitalon asukit tulivat kaupittelemaan kutomiaan lapasia ja pipoja. Tuovi ainakin osti tyylikkäät ja lämpimännäköiset vetimet itselleen pilkkahintaan.

 

Sumussa liikkeelle. Dawa alkoi ontua vasenta polveaan – ja käytti edelleen Helin keppiä... Taival alkoi jyrkällä kipuamisella, joka vei nopeasti mehut liian lujaa aloittaneilta. Sitten alettiin laskeutua kaunista puronvartta alas pikkukylään, jota ympäröivät idylliset riisi- ja hirssipellot. Pitkä lasku tuntui erityisesti reisilihaksissa – naiset huomasivat tämän viimeistään kykkiessään tauolla nokkospuskissa.

 

Sitten alkoi suorastaan helvetillinen ylämäki, joka hyydytti jopa Helin hetkeksi. Olin tämän kuntoa testatakseni ottanut tavaksi viheltää aina silloin tällöin Katupoikien laulun vihellyssooloa, johon Heli tähän asti oli aina hienosti jaksanut vastata, mutta nyt ei kuulunutkaan muuta kuin säälittävää pihinää. No, pulssi tasaantui, kunhan jaksoi vain levätä riittävän paljon.

 

Vastaantulevat lapset kinusivat kyniä jo sen verran aggressiivisesti, että joulupukki-Paavokin oli suivaantua. Mutta kun matkan ensimmäiset lumihuiput (n. 6000 m korkeat) alkoivat siintää horisontissa, nousi tunnelma taas korkealle. Taisipa siinä joku kaivaa taskumatinkin jo esille tapahtuman kunniaksi.

 

Lounas nautittiin + 20 asteen lämmössä savisessa riisipellossa. Ruokahalua kohotti mukavasti, kun Heli näytti ylpeänä jalastaan löytyneitä iilimatoja. Niitä ei tietenkään saanut tappaa, vaan ne vietiin huomaavaisesti takaisin pusikkoon seuraavaa uhria vaanimaan. Tuttavuutta tehtiin myös kärpästen, kaskaiden ja masentavankokoisten hämähäkkien kanssa.

 

Vastapäinen vuorenseinämä toi Ilkan mieleen Perun tarunomaisen Machu Picchun. Äkkijyrkkä rinne oli pengerretty samaan tapaan, myös puusto ja maaston muodot olivat samankaltaiset molemmissa. Tuntui mahdottomalta ajatella, että tulisimme seuraavan vuorokauden aikana kiipeämään tuon jättiläismäisen mäen huipun tasalle

– ja itse asiassa vielä ylemmäs!

 

Ja taas baanalle, taas ylämäkeä ja taas alkoi hengästyttää. Oheneva ilma ei tarjonnut enää totutun runsaasti happimolekyylejä kirvelevien keuhkojemme ratoksi. Silti jaksoimme kumarrella ja karjua "namastea" jokaiselle vastaantulijalle ja pellonkuokkijalle. "Machu Picchu" kurun vastarannalla pieneni koko ajan sitä mukaa, kun noustiin ylemmäs.

 

Korkealla vuorenrinteellä törrötti yksinäinen mökkipaha, jonka portinpielessä seisoi suloinen tyttönassikka, arviolta 5-v. Ohi astellessamme lapsi liitti kätensä herttaisesti yhteen, kumarsi ja toivotti "namasteeta" – eikä kerjännyt yhtään, hymyili vain sydän-täsärkevän kauniisti! Heli juoksi takaisin ja kaivoi repustaan typylle värikynät ja piirustuslehtiön, joita tämä kiitettyään juoksi heti näyttämään äidilleen. Tuntuipas mukavalta...

 

Vähän tämän jälkeen raahustettiin umpiväsyneinä leiriin, jo kello kolme iltapäivällä. Alkuperäisen suunnitelman mukaan piti jatkaa vielä tunnin verran, mutta sirdarit päättivät täällä olevan paremmin tilaa teltoille. Paikkaa hallitsi ankea kaksikerroksinen talo, jonka räystäillä kuivui maissia. Kokkisherpat laittoivat ruokaa 2. kerroksessa. Pihakoppiin kytketty takkuinen koira yritti tulla tervehtimään, mutta sen naru oli surkean lyhyt. Manun korkeusmittari näytti tasan 2400 m.

 

Kassu halusi pystyttää parvekkeen reunalle mukanaan tuomansa Suomen lipun ja pyysi Ilkkaa ja Kallea seremoniamestareiksi. Dawa kävi vielä supattamassa, että kuleja voisi ehkä jotenkin huomioida ja kiitellä heidän ponnisteluistaan. Hän alkoi vastausta odottamatta koota heitä pihamaalle selittäen, että nyt seuraa tärkeää kerrottavaa. Kun Kalle viime hetkellä kieltäytyi puhumasta, oli Ilkan puolessa minuutissa kehitettävä englanniksi puhe, jossa jotenkin yhdistyisi nepalilainen sitkeys, Suomen lippu ja vielä jotain hauskaakin... (hohhoijaa!) No, tarina tiibetiläisestä ajanlaskusta ja maamme itsenäisyyspäivästä keskeytyi oman väkemme buuauksiin ja Kallen ulosmarssiin, eikä Kassun ja Ilkan Maamme-lauluun yhtynyt monikaan. Isäntämaan edustajilla tuntui sen sijaan olleen hauskaa. Huilukuli veteli hilpeitä säveliä, mutta me syötiin hiljaisuuden vallitessa ja painuttiin nukkumaan.

 

Jatkuu vaellusosuudella

Takaisin alkuun