JÄÄTÄVIIN KORKEUKSIIN!

Trekkaus Nepalissa Mt. Everestin maisemissa 15.10. – 6.11.2001

 Takaisin alkuun

Teksti: Ilkka Aaltonen           Kuvat: Iris Vuoristo   

 

 

ma 15.10.

 

Kello 14.30 neljä ihmistä odotteli syystäkin hermostuneina Seutulassa ÄänekoskelaistaLapinkävijäyhdistys Kiehisten bussia saapuvaksi. Koneemme kohti Wieniä oli määrä lähteä puolen tunnin kuluttua, ja kaikki matkaliput olivat tukevasti tuossa bussissa, matkanjohtaja Rami Vuoriston taskussa.

 Eerolan Kalle ja Leena virittelivät jo ensimmäistä kunnon perheriitaa, kun Pohjolan Turistiauton uljas menopeli, ohjastajana Juha Sinivuori karautti lähes suoraan ulkomaanlentojen lähtöselvitystiskille. Kuusitoista punaposkista seikkailijaa reppuineen liittyi joukkoomme yhdennellätoista hetkellä, ja niin Suuri Seikkailu voi alkaa! 

Itävaltalainen Lauda Air / Austrian Airlines kiidätti meidät turvallisesti Wieniin, jossa saisimme odotella peräti kuusi tuntia jatkoyhteyttä Nepaliin. Jotkut saivat tuon ajan kulumaan kentällä ostoksia tehden ja lepäillen. Ilkka, Heli, Kalle ja Leena singahtivat bussilla kaupungille musiikkikaupungin ihmeitä katselemaan. Neljän kirkon jälkeen oluet ja apfelstrudelit naamaan, ja takaisin kentälle.

 

Puolen yön jälkeen päästiin sitten itse (A)asiaan... Jenkkien pommittama Afganistan kierrettiin yllättäen eteläkautta, yhtään risteilyohjusta ei silti ilmaantunut matkusta-moomme.

 

ti 16.10.

 Aamulla klo 10.00 oltiin perillä Katmandussa, Nepalin pääkaupungissa. Tämän maailman 5. köyhimmän maan 22 miljoonasta asukkaasta 45 % elää kitkuttaa YK:n määrittelemän köyhyysrajan alapuolella – yli puolet luokitellaan aliravituiksi. Pinta-alaltaan vähän Suomea pienemmällä Nepalilla on siitä erikoinen historia, ettei se ole koskaan ollut minkään ulkopuolisen mahdin alistuksessa. Tämä johtunee pitkälti sen äärimmäisen vaikeakulkuisesta maastosta, jota hallitsee idästä länteen maailman mahtavin vuorijono, Himalaja.

 

Tässä vaiheessa lienee tunnustettava, että tuskin mekään olisimme tulleet tänne ilman noita nyppylöitä – jokin niissä tuntuu vetoavan ihmisiin siinä määrin, että yksin Everestin alueella käy vuosittain n. 25000 kiipeilijää, trekkaajaa ja seikkailijaa. Kun ikimuistoisen Huippuvuorten-reissun (1998) jälkeen kuulimme Kiehisten suunnittelevan Nepalin-keikkaa, ei meitä ollut vaikea ylipuhua uusiin koitoksiin.

 

Thamelin alueella sijaitsevassa Hotel New Gajurissa (1/2*) tapasimme ensi töik-

semme Kanchha Sherpan*), joka edusti Travel High Solu -nimistä retkenjärjestäjää.  Kaveri itse oli ihan tavallinen, mukava, kohtuullista englantiakin taitava taatelin-tallaaja, mutta veljensä Chhongba osoittautui melkeinpä jo julkkikseksi: kaveri oli ollut perusleirin kokkina v. 1996, kun Mt. Everestin rinteillä sattui vuorikiipeilyn historian pahin onnettomuustapahtumaketju (tästä lisää tuonnempana).

 Pikaisen majoittumisen jälkeen kävelimme letkassa pari sataa metriä kohti keskustaa ja nousimme portaat pieneen ja viihtyisään ravintolaan, jossa kaksi viehkoa tumma-verikköä kumarteli meidät kohteliaasti peremmälle: - Namaste! Namaste!  Illallis-pöydässä meille esittäytyi myös Dawa Sherpa, joka kertoi olevansa tulevan vaelluksemme sirdar, johtajasherpa. Ensimmäinen kosketuksemme nepalilaiseen keittiöön oli miellyttävä ja rohkaiseva: ruoka oli hyvää – ja mikä parasta, tuntui pysyvän sisälläkin...

 

 

Paluumatkalla ehdimme jo vähän vilkuilla ympärillemmekin. Kaupunki tuntui olevan yhtä suurta basaaria, joka puolella myytiin itämaisenoloisia tuotteita, retkeilyvälineitä, matkamuistoja, teetä ja mausteita. Liikenne oli kaoottista: kaikenkokoiset ja -näköiset autot, moottoripyörät ja polkupyöräriksat kurvailivat jalankulkijoiden seassa torvet soiden ja äänekkäästi huutaen. Hanakoita katumyyjiä riitti – juuri kun oli päässyt sitkeästä huilukauppiaasta eroon, roikkui jo toisessa käsipuolessa gurkha-veitsen tarjoaja ja toisessa huumediileri.

 Helin kanssa irrottauduimme porukasta ja sukelsimme Pekingin hutong-aluetta (sitä valtavaa slummia) muistuttavalle pikkukujalle. Valitsimme kaikkein pienimmän ja surkeimman näköisen “baarin”, johon istahdimme juomaan ja kortteja kirjoittamaan. (Tottuneen matkailijan otteella kuvailimme sukulaisille ja kavereille lähes kaikki edessä päin odottavat kokemukset...) Tämä kahden pöydän loukko oli niin matala, että sinne päästäkseen oli kumarruttava lähes kaksin kerroin. Ensimmäinen nepalinnisä-käskin bongattiin, kun isokokoinen rotta juoksi pöydän alle!  “Jo yksi katmadulais-rotta juotu pöydän alle” kirjoitettiin tietty kortteihin...

 Ennen nukkumaanmenoa pakattiin vielä vaelluskamat isoihin urheilukasseihin - loput tavarat jäisivät matkalaukuissa hotellin säilytykseen. Uni tuli oman tyynyn ansiosta nopeasti.

 

*) Sherpat ovat Itä-Tiibetistä, Kiinan puolelta Nepaliin 1500-luvulla vaeltanut etninen ryhmä, joka on asettunut pääosin Solu- ja Khumbu-laaksoihin Koillis-Nepaliin. (Sana “sherpa” juontaa juurensa tiibetiläisestä ilmaisusta, joka tarkoittaa “itämaalaista”). Valtaosa korkeaan ilmanalaan tottuneista sherpoista on omaksunut ammatikseen kiipeilyoppaan vaarallisen ja haastavan työn. Sherpoja Nepalissa on 110000 eli 0,5 % koko väestöstä. Uskonnoltaan he ovat hartaita buddhisteja (virallisestihan Nepal on hindulainen kuningaskunta).


 

ke 17.10.

 Aamiaisella samassa namaste-paikassa kuin eilen tervetulopäivällisellä. Sherpat nostivat matkakassimme kahden 10-paikkaisen bussin katoille, jotta itse mahtuisimme sisätiloihin. - Ottakaa sitten mukava asento, sillä tämä päivä tärvääntyy kyllä varsin täydellisesti bussissa istumiseen! meitä rohkaistiin. Kartasta näimme, että määränpäämme, Jirin vuoristokaupunki sijaitsi noin 190 kilometriä Katmandusta pohjoiseen. Jo pelkkä ulospääsy pääkaupungin ruuhkista kesti niin kauan, että aloimme pian uskoa oppaiden pessimistisiltä kuullostavia aikatauluarvioita. No, olihan siinä jonossa körötellessä aikaa ihastella mm. Kuninkaallisen palatsin ulkomuureja ja muita nähtä-vyyksiä. Royal Familyhan oli kesäkuussa kokenut kovia, kun yksi prinsseistä oli mustasukkaisuuden puuskassaan tehnyt selvää jälkeä koko suvusta (tämä ainakin yhden suosituimman, ulkomaiselle lehdistöllekin jaetun tiedotteen mukaan – paikal-liset tuntuivat uskovan, että verilöylyn taustalla olisivat olleet pikemminkin poliittiset vaikuttimet).

 

Maisemat alkoivat pian maaseudulle päästyämme muuttua suorastaan henkeäsalpaavan kauniiksi: kapea serpentiinitie kiemurteli ylös ja alas rinteitä. Välillä näytti jo siltä, että suistumme rotkoon, mutta kelpo kuskimme sai aina viime tingassa pidetyksi ajopelin tiellä. Tilannetta käytti ovelasti hyväkseen eräs seurueemme naisjäsenistä, joka vienosti vinkuen pyysi saada vaihtaa paikkaa aina sille puolelle bussia, joka ei ollut rotkon päällä. Ymmärrystä sekä suojelunhalua toki macho-puolelta löytyi...

 

“Pasi Kuikalle” pysähdyttiin tarpeen tullen – ja monilta kuoromatkoilta omaksumamme tavan mukaan bassot jalkautuivat bussin vasemmalle, naisväki ja tenorit oikealle puolelle. Lounas nautittiin niin ikään tienposkessa. Sherpat jakoivat kullekin pussukan, josta löytyi mm. muna, appelssiini, banaaneja, perunaa, leipää ja vihanneksia.

Ja taas jaksettiin istua.

 

Hämärän tullessa joskus kuuden, seitsemän aikoihin, yhdellä jos toisellakin alkoi luomi painaa. Loppumatka nuokuttiin jonkinlaisessa puoliunessa, ja alettiin uneksia edessä olevasta seikkailusta. Joskus puolen yön korvilla matkanteko keskeytyi yllättäin, kun bussiin nousi univormuasuinen virkamies tiedustelemaan passiemme numeroita! Hetken jo luulimme kuljettajan eksyneen pahasti sumussa jonnekin Tiibetin raja-asemalle, mutta sitten selvisi, että täällä pidetään tarkkaa kirjaa vaellusalueille tulevista.

 

Jiri sijaitsee 2064 metrin korkeudessa merenpinnasta. Kohta pääsimmekin jo perille ja majoittauduimme kahden-kolmen hengen huoneisiin. Siitä yöstä jäi mieleen lähinnä ahkerassa käytössä ollut saastainen yhteisvessa. - No kun sitä vettä käskettiin juoda joka käänteessä!

 

 

 

 

Jatkuu vaellusosuudella

Takaisin alkuun