Seikkailija ja maailmanmatkaajaVAELLUS HUIPPUVUORILLA 11. - 26.7.1998teksti: Ilkka Aaltonen, kuvat Heli Aaltonen
PÄHKÄHULLU PÄÄHÄNPISTOKO? Eerolan Kalle vetäisi joskus syksyllä Demenanten kuorotreeneissä taiteellisen johtajan sivummalle ja murahti karskilla mutta tuskin kuuluvalla äänellä: - Lähdettäiskö ensi kesänä Huippuvuorille? Olen tottunut vuosien saatossa vastaamaan Kallen ehdotuksiin lähes poikkeuksetta samalla kaavalla, enkä nytkään nähnyt välitöntä syytä tehdä poikkeusta. Vastasin siis ns. "halkopinoäänenmuodostuksella"- TOOOOTTAKAI! Koska vastaus oli näinkin tyhjentävä, ei asiasta sillä kertaa puhuttu enempää. Olin ehtinyt jo unohtaa koko asian, kun Kalle sitten muutaman viikon kuluttua läväytti eteeni Jyväskylän seudun Lapinkävijät ry "Kiehisten"jäsenlehdessä olleen ilmoituksen, jonka hän kehui löytäneensä jostain pohjoisnorjalaisesta eräkämpästä. Siinä etsittiin osallistujia pariviikkoiselle Huippu-vuorivaellukselle ja annettiin numero, johon riittävän seikkailuhenkiset ja kokeneet sissit voisivat soittaa. No, sattui olemaan niin, että mietiskelin juuri kuumeisesti, mitä ihmettä antaisin vaimolle synttärilahjaksi seuraavalla viikolla - ja löin pari minuuttia harkittuani asian lukkoon! Olisihan se toisaalta komiaa, jos voisi kerskailla kavereille, että eukon söi jääkarhu... Tuumasta toimeen. Heli ei ollut kyllä kovinkaan innostunut saamastaan huomionosoituksesta, mutta lahjasta oli paha kieltäytyäkään, joten kai se kipinä sitten talven mittaan pikku hiljaa alkoi elää omaa elämäänsä. Lassin retkiaitta sun muut varustekaupat alkoivat tulla tutuiksi, kun aloimme haalia kokoon tarvittavia varustuksia (rinkat, makuupussit, Ridgerestit, vaellussauvat, kahluuvarret, ja säärystimet alkoivat pian pyöriä jo unissakin - mikä kertoi ainakin alitajuisesta innostuksesta). Ja kun toukokuun lopulla viimein kokoonnuimme Äänekoskelle Paukkulan ampumaradalle jääkarhuammuntaharjoituksiin, ei ollut enää kunniakasta mahdollisuutta luikerrella itseään irti silmukasta. Samalla tutustuimme retkikuntaan, joita meidän "helsinkiläisten"lisäksi oli yhteensä 16 henkeä - kaikki mukavantuntuisia eräveikkoja ja -siskoja ikähaitariltaan 40-60 v. Matkanjohtajamme Vuoriston Ramin opastuksella otimme tuntumaa suurikaliperisiin metsästyskivääreihin, koska niitä olisi retkellä tarvittaessa osattava käyttää. Näimme myös joitakin edellisen retkueen reissultaan ottamia dia-kuvia, jotka kyllä enemmänkin masensivat kuin innostivat - niin harmailta ja sumuisilta maisemat näyttivät. pe 10.7. - la 11.7. BUSSILLA ENSIN KILPISJÄRVELLE Hamsteri hoitoon (vaihdettiin rinkkaan) Helin siskontytölle Hyvinkäälle ja nelostietä Lahden kautta Jämsänkoskelle - siinä ensimmäiset käytännön toimenpiteet, joihin vihdoin päästiin! Perille tultiin akateemisesti vartin verran myöhässä, mutta onneksemme bussikuskimme Juha Sinivuori malttoi odottaa meitä. Toinen vartti tuhraantui Juhan aurinkolaseja etsiessä, joten olimme jo yli puoli tuntia jäljessä aikataulusta, kun lopulta saimme Jämsästä, Muuramesta ja Jyväskylästä tulleet kyytiin. Äänekoskella Juha innostui kiertelemään esikaupunkialueita pitempään kuin olisi ollut tarvetta, mutta löydettiinpä kuitenkin lopulta Ramin ja Iiriksen kämppä, josta lastattiin mukaan kaamea kasa muonaa, aseita ja ammuksia. - Noinko paljon me todella tarvitaan? tuntui moni ajattelevan. Matkalla pohjoiseen pidettiin pari kertaa kahvi- ja jaloittelutaukoa. Tupasvillan pihalla kukaan ei muistanut herättää kuskia, joten Äkäslompolon tienhaaraan tultiin vasta kello seitsemän aamulla eli reilu tunti myöhässä. Kalle ja Leena saatiin kuitenkin sieltä kyytiin, ja koko remppajengi oli kasassa. Kalle jakoi ensi töikseen matkaa varten teetetyt T-paidat, joihin Ilkka oli taiteillut asianmukaisen jääkarhuidyllin. Rami puolestaan oli saanut pummittua Haltilta tyylikkäät lippalakit kaikille. Ensimmäiseen majapaikkaan Kilpisjärvelle saavuttiin 10.30, jossa meidät vastaanotti iloinen sääskiarmeija sekä maittava lounaspöytä. Heli ja Leena innostuivat sumuisessa säässä nousemaan Saanalle arktisia kasveja bongaamaan. Rantasauna, uinti 8-asteisessa järvessä sekä matkan ensimmäinen petolintuhavainto - mehiläishaukka - nostattivat mielialoja. Päivällisellä tavattiin yllättäin paimiolainen ornitologi Tapani Numminen avovaimoineen. Viimeksi Tapsaan törmättiin keväällä -93 Eilatissa! Eivät sentään olleet matkalla Huippuvuorille. Ennen nukkumaanmenoa jaettiin sapuskat muonakunnittain. Päiväannokset pakattiin minigrip-pusseihin, joten reissun päällä pysyttäneen tarkoin selvillä, mitä milloinkin saa syödä. (Vähän ihmeteltiin, mihin kaikki oikein saadaan mahtumaan...) Iloittiin vielä Kroatian 2-1 voittotuloksesta Hollantia vastaan MM-pronssiottelussa. Samalla suosikkimme Davor Suker pyssytti itsensä kisojen maalikuninkaaksi. su 12.7. POTKURIKONEELLA ARKTISILLE SAARILLE Herätys 6.30, rinkat autoon ja aina vain pohjoisemmaksi. Rajapyykin tienoilla meille toivotti hyvää matkaa komea piekana. Maisemat mahtavia: jylhää tunturinrinnettä, lumihuippuja ja vuoripuroja toinen toisensa jälkeen; Heli uhkasi jo muuttaa tänne. Viimein tultiin viehättävään Tromssaan, jossa tunneleita ja siltoja riitti! Täältä otettiin kyytiin retkueen viimeinen jäsen Aliharmin Riitta, joka on vajaan vuoden tehnyt näissä maisemissa synnytyslääkärin hommia. Käppäiltiin satamakatuja tunnin verran ennen kentälle lähtöä ja ostettiin kioskista Kallen kameraan uudet patterit. Braaten-yhtiön lentokoneessa tarjoilu pelasi vimosen päälle: konjakinkin sai aidosta aromilasista! Ecuadorilainen pappurainen kyseli, asuiko kukaan meistä Huippuvuorilla ja kutsui käymään Galapagos-saarille. Lento kesti 1,5 tuntia. Karhusaarta emme pilvisen sään vuoksi nähneet, mutta itse Svalbardia lähestyttäessä saimme jo oivaa esimakua tulevasta. Näkymät olivat unenomaisia: teräviä lumihuippuja, mustaa seinämää ja jäätiköitä silmänkantamattomiin. Tuollako meidän pitäisi vaeltaa kahdeksan päivää? Samaa tuntui kysyvän lentokentän lasivitriinin kolmimetrinen jääkarhu. Norjalaiset kutsuvat koko saariryhmää siis Svalbardiksi ("Kylmä rannikko"), varsinaisen pääsaaren nimi on Spitsberg ("Terävät vuoret"). Kokonaisalaltaan saaret käsittävät 61 872 km2 eli vastaavat tuollaista entisen Oulun läänin kokoista länttiä. Ihmisiä tällä demilitarisoidulla alueella asuu 3-4000 henkeä, joista pääosa norjalaisia tutkijoita ja kaivosmiehiä, loput venäläisiä. "Pääkaupunki"on Longyearbyen, joka on saanut nimensä vuosisadan alun amerikkalaisen tutkimusmatkailijan mukaan. Kaupunki on kyllä liioiteltu sana kuvaamaan tätä parin kilometrin mittaista raittia, jonka varrelle on kyhätty satakunta pastellinväristä taloa. Toisaalta niiden joukosta löytyvät lähes kaikki nykyaikaiset palvelut hotellista uimahalliin, kirjastoon ja tavarataloon. Venäläinen väki on keskitetty kahteen kylään, Barentsburgiin ja Pyramideniin. Lisää norjalaisia löytyy Ny Ålesundista, joka kantaa kunniakkaasti maailman pohjoisimman sivilisaation titteliä. Täällä asustaa etupäässä tutkijoita ja muita hörhöjä. 60 % Svalbardin maa-alasta on jäätikköä, vain 6-7 % peittää kasvillisuus ja sekin vähä on sammalia, jäkäliä ja muutamia muita karun ilmaston kestäviä kasveja. Puita saarilla ei ole lainkaan - tai on, jos sellaiseksi lasketaan 2-3 cm:n korkuiseksi kasvava napapaju! Aurinko laskee keväällä viimeisen kerran 20.4. ja syksyllä ensimmäisen kerran 20.8. Jääkarhuja täällä elelee n. 3 500 yksilöä, ja niihin on kuulemma syytä suhtautua kaikella vakavuudella: toisin kuin meikäläinen nalle iso vaalee pitää ihmistä ruokanaan ja hyökkää sille päälle sattuessaan empimättä. "The most dangerous mammal in the world"sanottiin jossain esitteessä. Sekä laiva- että vaellusviikkoon osallistuva pääjoukkomme kirjoittautui sisään Svalbard Polar Hotelliin (****), joka tasoltaan vastasi hyvinkin mitä tahansa eurooppalaista ritziä. Pelkkään vaellukseen osallistuvat Ilkka ja Heli majoittuivat pääraitin toisessa päässä sijaitsevaan Nyby Gestgiveriin (jossa oli hieman kohtuullisemmat nylkyhinnat). Telttavaihtoehto hylättiin, koska camping-alue olisi sijainnut viiden kilsan päässä lentokentällä!! Ei oikein huvittanut ajatus lampsia tuota väliä pyssy selässä aina kun tarvitsi jotain kylästä. Polar-hotellissa järjestetyssä infotilaisuudessa Leena sai aiheesta kunnon röykytyksen, kun oli mennyt kiskomaan maasta kukkia tutkiakseen niitä tarkemmin. Kaikkinainen herkän luonnon vahingoittaminen on täällä äärimmäisen kiellettyä, mistä muistutettiin ahkerasti kaikkialla. Matkatoimiston opastyttö kyseli meiltä kaikenlaista retkeemme liittyvää, mm. millaisia pelastautumisvälineitä meillä on mukana. Ilkan vastaus "Jo, vi har en visselpipa!"ei tuntunut hänestä täysin riittävältä. Koska jäisimme siis ensimmäiseksi viikoksi palloilemaan maihin kahdestaan, Rami luovutti meille yhden tussareistaan ja antoi huoneessaan pienen kertauskoulutuksen. Sää oli puolipilvinen, lämpöä + 10 astetta. Pääryhmä lähti parin tunnin fossiiliekskursiolle läheiselle rinteelle, me sen sijaan tutustuimme sillä välin paikallisen pubin "Kron"biffsnappereihin. Jääkarhukrääsää näkyi siellä täällä - hauskin taisi olla Mack-olutpanimon kaljahana, joka oli sekin muotoiltu tuoppia kohottelevan nalleveijarin muotoon. Krouvin seinälle heijastettiin myöhemmin illalla futiksen MM-loppuottelu, jossa saimme harvinaisissa olosuhteissa seurata isäntämaa Ranskan 3-0 murskavoittoa brasseista. Ottelun hahmoksi ja koko gallian kansallissankariksi kohosi algerialaissyntyinen Zidane kahdella pukkausmaalillaan. Matsin jälkeen joskus keskiyöllä käpyttelimme takaisin majapaikkaamme ja ihmettelimme outoa valoilmiötä. Itse aurinkoa emme korkeiden vuorten vuoksi vielä nähneet, mutta vastapäiset rinteet olivat täysin valaistuja, aivan kuin päiväsaikaan! Saarten ainoa pikkulintu pulmunen hyppeli iloisesti pientareilla, kun väsyneet matkamiehet tarpoivat vielä viimeiset metrit ennen hyvin ansaittua suihkua ja unta iloisenkeltaisten lakanoiden välissä. ma 13.7. TUTUSTUMISTA KYLÄÄN - SYNKKIÄ MUISTOMERKKEJÄ Youth hostelin aamiainen nautittiin resparakennuksessa 50 metrin päässä nukkumaparakistamme. Erinomainen seisova pöytä sen seitsemine sortimentteineen! Täällä totuttelimme myös ensimmäisiä kertoja paikalliseen tapaan, jonka mukaan julkisiinkin sisätiloihin mentäessä riisutaan aina kengät eteiseen. Mukavan kodikasta, kun kaikki tassuttelevat sukkasillaan. Pääryhmä lähti klo 12.00 M/S Brandilla viikon risteilylle kohti 80. leveyspiiriä, Ilkka jäi kämpille potemaan outoa mahatautia ja Heli lähti shoppailemaan kylille. Huonesiivooja vähän nauroi Helin matkapingviinille, mutta asetti sen sitten mukavasti nojalleen tyynyä vasten. Antibiootit ja Helin tuoma aloe vera -pullo pantiin peliin, kun Ilkan olo ei illallakaan osoittanut paranemisen merkkejä. Iltakävelylle sentään piti lähteä. Silmäiltiin epäuskoisina lähintä, n. 400 metrin korkuista rinnettä, jonka harjalla norjalainen teinityttö oli pari vuotta sitten jäänyt jääkarhun ruoaksi. Tyttö oli tovereineen nähnyt kyllä vaalean eläimen lähestyvän heitä, mutta olivat hengissä säilyneen tytön kertoman mukaan pitäneet sitä peurana. Jääkarhu saatiin myöhemmin ammutuksi, ja se osoittautui "vain"80-kiloiseksi poikaseksi... Uusimmissa kartoissa paikka oli ristititty uhrin mukaan Nina-vakteniksi. Tytön vanhemmat olivat kasanneet paikalle suuren kivikeon muistomerkiksi. Kurkattiin syrjäiseen "Huset"-rakennukseen, joka oli 1993 valittu koko Norjan parhaaksi ravintolaksi (erikoisuutena mm. kokki, joka on selviytynyt hengissä jääkarhun syleilystä). Tämän jälkeen käytiin koruttomalla hautausmaalla, jossa parikymmentä toistensa kaltaista lumivalkoista ristiä oli pystytetty uhmaamaan perma frostia eli ikuista routaa. Tämän ilmiön vuoksi ruumiit pitää aina tuhkata ennen hautaamista, muuten maan povesta voi nousta ikäviä yllätyksiä ohikulkijoiden riemuksi. Päivämäärät ja vuosiluvut kertoivat karua kieltään: jos samana päivänä oli kuollut useampia nuorehkoja ihmisiä, on kyseessä ollut mitä ilmeisemmin kaivos- tai merionnettomuus. Käytiin myös maailman viihtyisämmässä kirkossa - Heli jopa uhosi ryhtyvänsä uskovaiseksi, jos kirkot ovat näin mukavia: toisen kerroksen 1. huone oli suuri, pehmein sohvaryhmin kalustettu tupa, jonka seinillä oli koristeellisia valaisimia, kirjahyllyjä ja tauluja arktisista aiheista - sekä piano, joka Ilkan tietysti piti tyypittää (olimme ainoat ristin sielut). Varsinainen kirkkosali avautui tämän kodikkaan tupahuoneen perältä. Kirjoittelimme tovin kortteja ja lähdimme talsimaan kotia kohti. Ulkona meidät yllätti myrskyn voimalla puhaltava vastatuuli (arviolta jotain 20-25 m/s), joten paluu-matka kesti melkein puoli tuntia. Otettiin valokuvia korkealla rinteessä sijaitsevista hylätyistä hiilikaivoksista tai niiden palaneista jäännöksistä. Ennen nukahtamista piti taas käydä ihailemassa aurin-koisia keskiyön rinteitä. ti 14.7. SATA METRIÄ SYVÄLLE HIILIKAIVOKSEEN - JA FOSSIILIRETKI Suunniteltu melontaretki muuttui myrskyn takia kaivosretkeksi, t.s. päätettiin sään paranemista odotellessa paikallisen elämystoimiston edustajan Reinin ehdotuksesta tutustua lentokentän lähi-tuntumassa sijainneeseen Gruv 3:een. Saataisiin kuulemma alennustakin. Meidän kanssamme kaivokselle tuli myös norjalainen parikymppinen Anne-Len sekä puolen tunnin odottelun jälkeen pikkubussillinen muita ruotsalaisia, tanskalaisia ja norjalaisia turisteja. Tämä norjalaisten -96 sulkema ja sittemmin uteliaille avaama hiilikaivos oli siitä mielenkiintoinen, että siellä louhittiin tuota jura- ja liitukausien mustaa kultaa vielä vanhoilla metodeilla: ensin pääkäytävästä avattiin n. 200 metrin pituinen sivukäytävä, jota levennettiin "sahaamalla"pitkäteräisellä moottorisahalla maan rajasta sivulle päin. Yläreunaan asetettiin räjäytyspanokset ja KATAJUNG!! minkä jälkeen lapioitiin irronneet möykyt talteen. Naistyöntekijät olivat pitäneet työstä kuulemma erityisen paljon, koska työssä käytetyt räjähdepatukat muistuttivat kooltaan ja muodoltaan mieskollegoiden luontaisia ulokkeita. Niitä kutsuttiinkin sanalla lerkuk (= "savikulli"). Aage-nimisen heppulin norjankielisestä selostuksesta emme juuri muita vitsejä sitten ymmärtäneetkään - paitsi sen, kun hän näytti, miten eri kaivoksissa työskennelleet tyypit erotti kuulemma jo kaukaa kävelytyylin kumaran eri asteista. Vajaan tunnin mittaisen puoliasiallisen kaivostoimintaesitelmän jälkeen meidät puettiin asianmukai-sesti haalareihin, otsalamppuihin ja sinisiin kypäriin (kypärän väristä tiesi kaivoksissa itse kunkin aseman: aloittelijoilla vihreät, kokeneemmilla myyrillä keltaiset, insinööreillä ja teknikoilla valkoiset sekä vierailijoilla siniset). Jokainen sai vielä vyölleen ilmansuodattimen, jonka turha avaaminen olisi kuulemma tullut maksamaan 2000 kruunua. Eipä tehnyt mieli kokeilla. Kameroita ei saanut ottaa mukaan, sillä salamavalon käyttö saattaisi räjäyttää ilmassa leijuvan hiilipölyn! Eipä tehnyt mieli kokeilla sitäkään. Ja eikun syvyyksiin! Kävelimme aluksi loivasti alaspäin viettävää pimeänkosteaa käytävää - ja odottelimme koska se klaustrofobia mahtaa iskeä. Seinämät hohkasivat huurteista kylmyyttä, lämpötila laski pian - 4 asteeseen, ja kirosimme mielessämme villapaidan kotiin jättämistä. Aage kertoili meille kaivoksen työkaluista ja mineraaliesiintymistä. Hiilisuonet, joita kannatti louhia, olivat 1-5 metrin paksuisia ja vielä selvästi näkyvissä paikka paikoin. Siellä täällä näkyi myös keltaisia rikkisuonia sekä valkoista kalkkia. Noin kilometrin verran käveltyämme oltiin jo sadan metrin syvyydessä (mistä näppärä trigonometrikko laskeekin jo nopeasti kaltevuuskulman). Tässä vaiheessa halukkaille - Heli tietysti etunenässä - tarjottiin mahdollisuutta ryömiä ahtaaseen sivukäytävään kokeilemaan, miltä todella hankala työskentelyasento tuntuu: selällään tai kylkimyyryä vaan saha kädessä tunneliin, jonka korkeus ei varmaan ollut puolta metriä enempää! Asettele siinä sitten dynamiitti ja lapioi moskat silmiltäsi. Ja toivo, että insinööri on laskenut räjähteen määrän oikein... Tässä vaiheessa juttu jonkin tukipalkin irrottajasta, joka sai koko vuoren päälleen, ei tuntunut yhtään mukavalta. Yhdessä mutkassa Aage pyysi kaikkia sammuttamaan lamppunsa, jotta tajuttaisiin paremmin, miten pimeä todellakin on hylätty hiilikaivos ilman valoja. (Tuli mieleen vanha Harald Hirmuinen -strippi, jossa Helga totesi mustassa ruudussa sytyttäneensä takan sekä kuusi kynttilää, eikä niistäkään ollut mitään apua vallitsevaan pimeyteen. Haraldin kommentti: - No jo on pimeää!). Joku turistiryhmä oli kuulemma taannoin mennyt käytäviin omin luvin ja harhaillut labyrintissä 12 tuntia ilman valoja. Poistulomatkalla tunnelista saimme vielä ihmetellä erästä massiivista puista ovea, jonka taakse oli varastoitu kaikkien hyötykasvien siemenet siltä varalta, että ulkomaailma jollain lailla töpeksisi viljelyksensä taivaan tuuliin. (Kukahan ne täältä siinä tapauksessa hakisi, kävi mielessä...). Syvää kunnioitusta geenipankin perustajia kohtaan tuntien poistuimme vihdoin ihmisten ilmoille, missä meille tarjottiin vielä kunnon murukahvit käyntimme kunniaksi. Panimme merkille, että kaikki camping-alueen teltat olivat sillä välin hävinneet - liekö ollut sittenkin vain harhanäky, että siellä joku viitsi telttailla? Longyearbyeniä kohti ajaessamme pari Huippuvuorten peuraa mussutti kotoisan oloisesti heinäntynkää viereisellä rinteellä. Kotimatkalla Heli tutki vielä kylän ainoan taidegallerian, jossa sen kuuluisamman Gauguinin vähemmän kuuluisa - ja ilmeisesti myös vähemmän taitava - poika esitteli taiteellisia näkemyksiään. Päiväunia häiritsi majapaikan palohälytintesti, joka oli saada liikettä kinttuihin. Lounaaksi syötiin Ramin ylijäämäpusseista kunnon retkimuonat - olihan jo hyvä alkaa pikku hiljaa totutella niihin... Iltapäivän ratoksi päätettiin lähteä vaellukselle "läheiselle"jäätikölle (se näytti olevan paljon lähempänä kuin mitä se sitten todellisuudessa olikaan). Nyt piti jo sitten varustautua pyssyllä, kun kerran lähdettiin kahdestaan kylän ulkopuolelle. Paikalliset suhtautuvat todella karsaasti turisteihin, jotka varoituksista huolimatta liikuskelevat saarilla omin päin ilman asetta. - Ei se mitään, vaikka sinut syötäisiinkin, mutta karhu saa siinä myös tappotuomion ihmislihan makuun päästyään! Ymmärsimme yskän ja otimme asian vakavasti. Sitä paitsi olo oli heti jännän kutkuttava, kun käppäili omia polkujaan erämaassa, jossa minkä tahansa kummun takaa voi ilmestyä se raskas käpälä olkapäälle... Nyt viimeistään osasi antaa arvoa Meindl Tunturisusi -vaelluskengille! Maasto oli vuoroin järeää rakkakivikkoa, upottavaa liejua, kohisevaa koskea ja kaikkea siltä väliltä. Mutta vesi valui kenkien päältä kuin hanhen selästä siinä samassa kun kengän nosti purosta! Ilkka katseli välillä epäuskoisena kuivia kenkiään ja hämmästeli: - Minnekkäs se vesi meni? Upeanvärisiä kukkia riitti kymmeniä eri lajeja, jotka näyttivät pystyvän juurtumaan vaikka keskelle kuivaa sorakasaa tai kiven päälle, jos siinä oli pari molekyyliä multaa! Bongasimme ainakin Huippuvuorten unikon (jota oli keltainen ja valkoinen värimuoto), töppövillan, rikkileinikin, lapinvuokon sekä useita eri Saxifraga-lajeja. Pikkuruokkeja (ent. jääkyyhky) olisi jaksanut ihailla vaikka kuinka pitkään - niin hienoina niiden satapäiset parvet kimaltelivat auringossa vuoroin mustina vuoroin valkoisina. Alkumatkasta oli sekä kova ylämäki että ankara vastatuuli, mutta parin ensimmäisen kilometrin jälkeen matka alkoi tuntua varsin mukavalta. Osasyynä tähän oli varmasti aseen juhlallinen lataaminen, kun kylä alkoi häipyä horisontin taa. Pulmussirriemo ilahdutti meitä kävelyttämällä nelihenkisen poikueensa aivan jalkojemme juuresta erään hiekkakuopan törmällä! Etsimme tovin fossiileja joenrannan "säpäleiköstä", mutta vielä ei onnistanut. Evästauolla Heli vahtasi koko ajan "Bamse-faria"kuten jääkkärin täkäläinen lempinimi kuuluu. Ilkka yritti rauhoitella, ettei täällä näin lähellä kylää varmaankaan niitä ole, mutta seuraavana päivänä saimme kuulla, että juuri näillä main oli vuosi sitten nähty peräti 8 nallea. Gälp! Takaisin tullessa pelleiltiin hylätynnäköisen moottorikelkan kanssa -
täkäläiset ilmeisesti jättävät kelkkansa niille sijoille, mihin se
sattuu jäämään lumen sulaessa. Ehdittiin vielä nippa nappa saunaan
arktiselle uimahallille, jossa Ilkka ihmetteli ääneen ainoan
saunakaverinsa tapaa pitää suurta LA-puhelinta mukana suihkussakin!
Mies vastaili jotain siihen tapaan, että "noo tää kuuluu vähän niin kun
mun bisneksenhoitoon...î Pihassa nökötti Sysselmanin, saarten
kuvernöörin jeeppi! ke 15.7. MELAMIES TULI VUONOLTA NORJALAISPAITOINEEN... Tuuli oli edelleen kova, mutta Rein päätti lähteä kanssamme melomaan - jipii! Rantaan päästyämme hän alkoi kuitenkin vähän ottaa sanojaan takaisin ja ehdotti, että jos ei ylitettäisi vuonoa, saataisiin kajakit jokunen huntti halvemmalla. No, vaahtopäät näyttivät kyllä niin hurjilta, ettei meitäkään hirveästi huvittanut lähteä selälle urheilemaan, joten tyydyttiin ajatukseen kurvailusta rantoja myötäil-len. Seuraksemme saatiin ruotsalainen avopari Mårten ja Ann-Helen, joista edellinen oli sellainen poninhäntäinen ja rengaskorvainen Hells Angels -tyyppi ja jälkimmäinen jonkinlainen opettajatar. Asuivat kuulemma Brysselissä. Loppujen lopuksi ihan mukavia, vaikkeivat oikein melonnasta mitään tienneetkään. Kuivapuvut vaan ylle ja kaksikkokajakit alle - ja niin olimmekin sitten valmiita jäämeren kylmään syleilyyn! Melat ovat Norjassa ja näköjään myös täällä "oikeakätisiä"toisin kuin meillä, mutta äkkiäkös siihen tottui. Piti vain kiertää rannetta toiseen suuntaan. Riskilät ja haahkat katselivat kummissaan menoamme - ja taisipa Reinkin vaikuttua melatyöskentelystämme, koska tuli kotvan kuluttua hillitsemään: - Voisitteko hidastaa vähän tahtia? Pitää pysytellä koossa! Svedupettereillä oli tosiaan vaikeuksia hurjassa aallokossa - välillä näytti siltä, etteivät he päässeet vastatuuleen etenemään lainkaan. Mekin saatiin tuon tuostakin valtavia massoja 2-asteista vettä syliimme, kun toistametriset aallot vyöryivät keulan yli. Mutta aukkopeitteet kestivät, mitä nyt Ilkan tossut vähän kastuivat. Nähtiinpä tällä reissulla myös matkan ensimmäiset pikkukajavat sekä meillä ihan tavallinen harmaalokki. Ja Rein kertoi Helin suureksi harmiksi nähneensä eilen täällä viiden maitovalaan parven aivan rannan tuntumassa! Kaksi kilometriä melottuamme Rein kehotti kääntymään takaisin. Olisimme halunneet jo meloa tosissamme, mutta vielä piti pysähtyä kerran naapureiden vuoksi lepäämään yhteen suojaisaan poukamaan. Opittin, että vaahtopäät ovat ruotsiksi "gäss på vatten". Ja että vastapäisellä vuorenrinteellä oli kuulemma joku hullu kaivosmies asustanut seitsemän vuotta (kun ei jaksanut laskeutua alas laaksoon työpäivänsä jälkeen). Hulluja nuo huippuvuorilaiset... Jatkoimme juttua kotirannan kauniissa auringonpaisteessa kahvin ja teen kera ("utan konjak men med kajak"). Kuulimme, että vielä 7-8 vuotta sitten Huippuvuorilla ei ollut juuri mitään palveluja. Nyt on kuulemma pelättävissä, että jos alueelta löytyy öljyä, se tuo mukanaan liikaa turisteja ja luonto pilaantuu. Tänään matkailijoiden määrä on vielä uskomattoman alhainen - mekin saimme tehdä eilisen retkemme törmäämällä vain kahteen ihmiseen koko aikana. Lapintiirat puolustivat raivoisasti pesiään syöksymällä nokka ojossa kohti kaikkea mikä liikkui. Yksi turisti oli lehtijutun mukaan joutunut äskettäin nuijimaan tiiran hengiltä laudanpalasella, koska tämä oli "uhannut hänen henkeään". Sysselman olikin katsonut tapauksen itsepuolustukseksi, eikä nostanut miestä vastaan syytettä. Kun kerran täällä ollaan, niin pitäähän sitä hankkia oikeat norjalaiset villapaidat! Juicen riimejä ta-paillen kiertelimme puoteja, tingimme jo muutenkin kohtuulliselta vaikuttavista taxfree-hinnoista ja löimme lopulta kaupat lukkoon kiirunalaisen Monican kanssa (Helille oikein windstopperilla, Ilkalle ilman). Tapauksen kunniaksi nautittiin kahvit Kafe Busenissa. Juuri kun alettiin muistella Aake Kallialan "ikke røjkare"-vitsejä, ilmestyi pöytään tarjoilijan tuomana kyltti "För ikke røjkare". Sekös meitä nauratti. Ilkka alkoi laatia Sulasolin lehteen ristikkoa teemalla "rikoo on riskilällä ruma"ja Heli ikuisti maisemaa vesivärein. Elämä tuntui harvinaisen mukavalta juuri sillä hetkellä. Kotona Heli testasi pyykkikoneen, joka toimi ihan ilman kolikoita! Kuten myös linko ja kuivauskaappi. Sitten pakattiin rinkat valmiiksi ja painuttiin respan viihtyisään aulaan kirjoittelemaan kortteja sekä pelaamaan Trivial Pursuitia norjaksi! Aikansa mongerrustamme kuunneltuaan tuli eräs pariskunta kysymään, mistä päin Norjaa olimmekaan! to 16.7. JÄÄKARHUHAVAINTO - JA VIHDOINKIN MAASTOON! Aamiaispöydässä tavattiin taas Ecuadorin pappa, joka näytti niin yksinäiseltä, että Ilkka päätti heittää peliin parit espanjankieliset viisaudet. Miehen naama levisi kuin Ny Ålesundin aurinko, ja juttua alkoi lentää: - Pero, Usted habla ya español! Estupendo!! Como se... pulputuksesta saimme sen verran selvää, että hänen nimensä oli Kejkawus (joka me väännettiin heti "Keikkabussiksi"), kotoisin Quitosta ja yksin reissussa siksi, että köyhästä perheestä ei kannata lähettää kuin yksi mies kerrallaan maailmalle. Kuultuaan, että ollaan Suomesta, hän kertoi Liisa-nimisestä ystävästään, joka opettaa Quiton konservatoriossa huilunsoittoa. Kutsui taas käymään sekä Galapagoksilla että huoneessaan - luvattiin joskus poiketa. Huvittavinta tässä yli kuusikymppisessä tyypissä oli, että hän aikoi viipyä Huippuvuorilla syyskuuhun saakka ja jopa löytää itselleen täältä työtä! Aamiaisen jälkeen jätimme ylimääräiset tavaramme kievarin säilytykseen ja marssimme rinkat selässä Svalbard Polar Hotellille - juuri parahiksi kuulemaan, että "Brand"oli jo saapunut satamaan. Tiesimme, että porukka menee laivalta suoraan museokierrokselle, joten otimme suunnan sinne. Svalbardin länsirannikkoa pohjoiseen matkanneen joukkueen naamat loistivat siihen malliin, että nyt on kyllä saatu muutakin kuin arktista aurinkoa! Eikä sitä pääasiaa kauaa tarvinnut heistä puristella: itse Bamse-far, tuo jäälauttojen kaamea karvaturri oli kuin olikin näyttäytynyt - tosin noin kilometrin etäisyydeltä mutta kuitenkin! Kuvia ja videofilmiä olisi kuulemma todisteeksi. Ensimmäisenä havainnon oli tehnyt Lapuan oma poika Mauno. Lisää veistä haavassa kiersivät kertomukset kiiruna suussa juosseesta naalista, mursut, hylkeet sun muut mönkijät, jotka olivat tulleet ihmettelemään dieselin jyrinää. Viikon oli kruunannut vielä se, että nyt päästiin ensimmäistä kertaa tänä vuonna ahtojäissä yli tuon maagisen 80. leveysasteen rajan, ennen kuin oli pakko kääntyä takaisin. Olosuhteiden ankaruutta kuvannee se, että "Brand"oli joutunut matkalla pelastushommiinkin: itse Sysselmanin kumivenekunta oli ajautunut jäiden saartamiksi ja joutui pyytämään hätäapua. Kallelle reissun kohokohta oli ollut se, kun laivan päällystö tarjosi karhuhavainnon kunniaksi uutta viskiä vanhoilla jäillä. - Ne jääpalat oli yli 3000 vuotta vanhoja! mies hehkutti niin moneen kertaan, että oli ihan pakko uskoa. Jäämeressäkin oli kuulemma uitu lähes koko porukan voimin. Näitä juttuja kuunnellessa itse museoon tutustuminen meinasi jäädä vähemmälle huomiolle. Sieltä jäivät mieleen kuitenkin kaikki Svalbardin alueella tavattavat nisäkkäät ja linnut täytettyinä, erityisesti valtava mursun pää. Mielenkiintoisesti oli myös toteutettu vitriinit, joilla kuvattiin ihmisten ark(t)ista elelyä näissä äärimmäisissä oloissa: kämpät oli sisustettu taidokkaasti asianmukaisin tarvekaluin - ja ihmisnuket näyttivät niin aidoilta hämärissä nurkissa, että melkein kuuli nukkuvien hahmojen kuorsauksetkin! Esillä oli myös ikiroudassa säilyneitä vanhoja raatoja arkuissaan, iguan-tosauruksen yli puolimetrinen jalanjälki sekä pihalla vielä kaivostoimintaan liittyneitä esineitä. Kaiken kaikkiaan yksi mielenkiintoisimmista museoista, missä on tullut käydyksi. Bussilla mentiin vielä marttakerhotyyliin katselemaan hetkeksi maisemia, jotka avautuivat Gruv 7:n, ainoan vielä toiminnassa olevan hiilikaivoksen jylhiltä rinteiltä. Matkalla bongattiin mm. tiiralokki, lyhytnokkahanhi sekä joukko huskyja (HU-yhtiöiden pääjohtaja Ilkka suunnitteli heti laajentavansa HU-Sky Channelin eli vetokoirien oman viihdekanavan toiminnan tänne asti). Ja jokaisen kamerasta löytyy taatusti kuva jääkarhuista varoittavasta liikennemerkistä... Ennen varsinaiselle vaellukselle lähtöä ehdittiin vielä napata Busessa lähtökaljat ja pølserit (= makkara vuonomaan kielellä) Inkerin ja Maunon kanssa. Kello 17.00 päästiin vihdoin matkaan! Ensimmäinen etappi päätettiin mennä takseilla, koska rinkan raahaaminen kylän halki tylsää lentokentän tietä 6-7 kilometriä olisi ollut kaikkea muuta kuin innostava alku vaellukselle. Pientä viivästystä aiheutti tietyö, jonka vuoksi jälkimmäinen taksiporukka joutui ensin odottelemaan lähes tunnin ylimääräistä - ja sitten vielä patikoimaan loppumatka jalan, kun irakilaissyntyinen kuski ei suostunut enää riskeeraamaan hienoa kärryään pehmeälle ajouralle. Tietyömiehet olivat jo suostua heittämään meidät kuorma-autolla muiden luo, mutta pahaksi onneksi kuormurista puhkesi rengas silmiemme edessä.Tässä vaiheessa joukostamme erkani Nalle (Marja-Leena), joka oli päättänyt jäädä vaellusviikon ajaksi tutustumaan Longyearbyeniin. Joten eikun keskimäärin 15-25 kg selkään ja kohti uusia seikkailuja - otimme suunnan Norden-skiöldinmaalle, aluksi rannansuuntaista polkua lounaaseen. Pyssyt kulkivat kätevissä kantohihnoissa rinnalla, josta sen sai tarvittaessa parissa sekunnissa ampuma-asentoon. Ensimmäiset kantovuorot ottivat Rami, Paavo, Ilkka ja Mauno. Etujoukko löydettiin 50 minuutin tarpomisen jälkeen vanhan kaivoksen konehuonerakennuksen luota. (Tämä rakennus tulisi näkymään horisontissa seuraavat puolitoista päivää "sivistyksen viimeisenä merkkinä", mutta sitä ei vielä siinä vaiheessa osattu arvata). Toisten ihmetteleviin kysymyksiinsä viivästyksestä ei oltu kovin halukkaita vastaamaan. Kello 19.00 lähdettiin maastoon. Leenan opastuksella bongattiin kasveja (mm. hapro, liekovarpio, karvakuusio, sinirikko, pahtarikko, kelirikko, tyylirikko...). Kalle ja Ilkka virittelivät reippaita marssilauluja tyyliin "Maantie on kova kävellä ja kivääri raskas kantaa". Tunnin kävelyn päätteeksi saavuttiin Bjørnedaleniin, mukavan vihreälle niitylle, jonka halki solisi sen verran kutsuva vuoripuro, että päätettiin leiriytyä. Ensimmäinen teltanpystytys sujui kohtuullisen hyvin kaikilta, vaarnat upposivat pehmeään moreeniin kuin veitsi vanhaan voimariiniin. Ilta-sapuskaksi valmistettiin kaasutrangioilla herkullista ja ravitsevaa kanakeittoa, minkä jälkeen jaettiin vartiovuorot: ensimmäisenä kunnian saivat Paavo & Kaarina (00-02), Sepi & Malla (02-04) sekä Ilkka & Heli (04-06). Rami ja Paavo pystyttivät naisten iloksi vielä puucee-teltankin, jonka rakenteella joku insinööri on varmaan voittanut palkintoja: kuoppa maahan, pari kiveä jalansijoiksi ja ympärille kevytmetallitankojen varaan vähän telttakangasta näkösuojaksi. Kelpasi siellä oloaan helpottaa! Sinnittelimme hereillä niin kauan, että vihdoinkin nähtiin se keskiyön mollukka itse teossa! Kiintotähti jäi roikkumaan yllättävän korkealle, suoristetun käsivarren päässä olevan nyrkin verran horisontin yläpuolelle. Ja sitten nukkumaan. Teltan pohjalle levitetty avaruushuopa, Ridgerestit, ja tuliterät Haglöfs-makuupussit pitivät permafrostin loitolla, joten uni tuli melko mukavasti. Tuli ihan inttiajat mieleen, kun Sepi kävi potkimassa meidät ylös mukavista pusseistamme tasan kello neljä. Oli epätodellinen olo: yhtä valoisaa edelleen kuin päivällä, vaikka aurinko olikin toviksi painunut lähimmän vuorenseinämän taakse (Heli olisi voittanut Kallelta konjakkipullon!). Lämpötila oli jotain 5-6 astetta. Yritimme lämpimiksemme keksiä erilaisia vartiorötöksiä, joita ehdittiinkin tehdä ihan kelpo määrä: puhuimme, lauloimme, runoilimme, kirjoittelimme, piirsimme, taidettiin pussatakin ja tehtiin kaikenlaista, mitä vartio-ohjesäännöissä kielletään, mutta siitä huolimatta nalle ei päässyt yllättämään meitä. Joskus viiden maissa aurinko tuli taas näkyviin ja alkoi nopeasti kohottaa lämpötilalukemia. pe 17.7. YHDENTOISTA TUNNIN JOTOS - JOKIA, RINTEITÄ, JÄÄTIKÖITÄ... Aamupuuron kanssa ruusunmarjakeittoa. Kuultiin, että Paavo oli nähnyt yöllä "mursuja tai valaita", mutta ei peeveli ollut tullut herättämään meitä! Ihailtiin joukolla valkoisia arktisia voikukkia, jotka Leena oli löytänyt leirin tuntumasta. Mereltä alkoi työntyä yllemme usvapilvi, mutta se jäi jännästi roikkumaan niille sijoilleen, eikä seurannut meitä, kun lähdimme matkaan. Aluksi kuljettiin parisen tuntia nättiä pahtaniittyä, joka oli vuoroin mukavan jämäkkää jalan alla, vuoroin upottavaa mutavelliä. Välimuodolle Heli kehitti uudissanan "möykkelikkö". Opittiin, että lähes kaikki uudennäköiset kukat saadaan määritetyiksi, kun vain laittaa tutuntuntuisen perusosan eteen sanan "napa-"tai "lumi"-. Niinpä löysimme mm. napapajun, napahärkin ja lumileinikin. Ilkka väitti löytäneensä myös jääkarhun napanöyhtää, mutta se osoittautui tarkemmin tutkittuna peurankarvaksi. Huippuvuorten peuroja nähtiin aina silloin tällöin, selvästi yleisin maanisäkäs näillä saarilla. Eroaa meidän porosta matalajalkaisempana ja lihavampana (tarvitsee paljon vararavintoa talven varalle). Komeita sarvia löytyi myös silloin tällöin. Emme oikein tienneet, saako niitä viedä matkamuistoksi, mutta näyttiväthän ne ainakin komeilta rinkan päälle vyötettyinä. Ennen lounastaukoa Heli teki varsinaisen löydön: osittain sammaloitunut mutta muuten hyvin säilynyt 7-8 cm pitkä jääkarhun kynsi! Tulipa edes vähän korviketta viime viikon missaukselle. Lounaaksi keittiömestari suositteli riisillä jatkettua herkkusienikeittoa, joten otimme sitä. Söimme upean jylhissä, "Karhunkierros-maisemissa"Ilkan huuliharpun siivittäessä ruokailijat oikeaan tunnelmaan. Kahvit tarjoiltiin pittoreskilla kielekkeellä, josta avautui näkymä alempana kanjonissa kuohuvaan koskeen. Partaan toisella puolella kasvoi rykelmä kauniita karvasinilatvoja (tunnetaan muissa kielissä myös "Jaakopintikkaina"). Aurinko alkoi taas paistaa täydeltä terältä, joten matkamieliala ei olisi voinut olla korkeampi. Seuraavassa hetkessä tsemppiä tarvittiinkin, sillä vuorossa oli koko retken vuolaimman virran ylitys! Vaellussauvojen ja kahluusaappaiden avulla löysimme viisi metriä leveästä uomasta mielestämme sopivan kohdan, josta piti pääsemän suht kuivana ja turvallisesti yli. Kaikki muut pääsivätkin, mutta Kaarina teki epähuomiossa klassisen virheen ja pani jalkansa hetkellisesti ristiin voimakkaassa koskessa. Muuta ei tarvittu, ja polviin asti ulottuva virta imaisi hänet kumoon 1-asteiseen veteen rinkkoineen päivineen! Onneksi Mauno ja Rami saivat sankarista nopeasti tukevat otteet ja pystyivät uittamaan hänet rantaan (välitön pystyynnostaminen ei virtauksen takia onnistunut). Repusta löytyi sen verran kuivaa varavaatetta, että selvittiin säikähdyksellä. - Eikö kukaan saanut valokuvaa? oli Kaarinan ensimmäinen kysymys. Ainoat menetykset haaverista olivat Ramin koskeen pudonnut sauva sekä Kaarinan lättyjauhe, joka levisi iloisesti rinkan pohjalle. Juuri kun luulimme selvinneemme tämän päivän pahimmasta koettelemuksesta, oli edessä vielä vaativampi: joenpartaalta ei nimittäin päässyt pois muuta reittiä, kuin lähes 60 asteen kulmassa nousevaa jyrkännettä satakunta metriä ylöspäin! Näin jälkeen päin ajateltuna teimme kaksi virhettä, joista ensimmäinen oli, ettemme käyttäneet köyttä. Toinen ja pahempi oli, että lähdimme nousemaan rinnettä liian pienin välein. Tästä aiheutui melkoisia kauhun hetkiä, kun puolivälissä seinämää toiset alkoivat epäillä omia kykyjään selvitä ylös asti, ja jono pysähtyi tuon tuostakin. Takana olijat yrittivät rohkaista empijöitä ja selittää, ettei ollut muuta mahdollisuutta kuin jatkaa - alaskaan päin ei enää päässyt. Tuntui ilkeältä yrittää tasapainoilla niukoilla jalansijoilla raskas rinkka selässä, kun mikä tahansa pikkukivi saattoi livetä jalan alla ja aiheuttaa suistumisen koskeen. Sekä ylös että etenkin alaspäin vilkuilu saivat aikaan oireita korkeanpaikan kammosta. Askel askeleelta päästiin kuitenkin vähitellen ylös ja turvalliselle tasamaalle. Siinä otettiin sitten viskitilkka jos toinenkin ja heräteltiin henkiin hervahtaneita lihaksia... Oli vilkaistava taas karttaa nähdäksemme, mitä kautta parhaiten pääsisimme kaavailtuun, rannikolla sijaitsevaan leiripaikkaamme. Kisojen direktoraatti teki päätöksensä GPS-paikantimen, korkeuskäyrien, jäätikkövirtojen leveyden ja mutu-menetelmän avulla: ylittäisimme pari "kohtuullisenkokoista nyppylää", minkä jälkeen oikaisisimme "suhteellisen helppokulkuisennäköisen jäätikön"kautta ja aloittaisimme laskeutumisen "mitäluultavimminsiedettävänjyrkkää rakkakivirinnettä"alas laaksoon. Kukaan meistä ei vielä siinä vaiheessa aavistanut, miten rankka taival edessä oli - tai jos joku aavistikin, niin hän osasi pitää sen visusti omana tietonaan. Ja ehkä hyvä niin. Rankka kapuaminen alkoi tuntua pian yhden jos toisenkin pohkeissa. Helismaan "Reppu ja reissu-mies"kelautui mielessä yhä uudestaan: - Se hiertää hartioissa, on matkan hauskuus poissa... Mutta heti kun päästiin ensimmäisten lumikinosten luo, tulvahti suoniin taas ekstra-annos adrenaliinia. Taisipa siinä pari lumipalloakin lentää kohti tarkkaan mietittyjä maaleja... Jäätikön ylityksestä ei meistä kellään tuntunut olevan liikaa kokemusta - ja sen olimme tuta sananmukaisesti kantapään kautta. Todellisen vaaratekijän muodostavat näissä oloissa sulamisveden kovertamat railot, joiden yli oli päästävä, jos mieli toiselle puolelle. Useimpien yli pääsi mukavasti loikkaamalla - eivätkä ne olleet kooltaankaan kuin tuollaisia "saukon liukumäkiä", kuten Heli asian osuvasti ilmaisi. Mutta toisinaan vuolas virta ja auringonlämpö olivat ehtineet sulattaa lumeen hevosenmentävän kourun, joka salakavalasti kulki osittain näkyvissä, osittain vielä ohuen lumilipan alla. Putoaminen rinkka selässä tällaiseen tietäisi lähes varmaa kuolemaa - vaihtoehtoina on juuttua kiinni johonkin ahtaumaan nielemään 1-asteista vettä mahdollisia pelastajia odotellen, tai sitten liukua virran mukana satoja metrejä alas laaksoon, jossa hellävaraista pysähtymistä Linnanmäen tyyliin lienee turha toivoa. Leveän railon osuessa kohdalle oli noustava jäistä rinnettä ylöspäin, kunnes railo kapeni riittävästi ylitystä silmällä pitäen - ja koko ajan tietysti sauvalla lumipeitteen kantavuutta kopistellen. Retkikuntamme ainoa Huippuvuorilla aiemmin käynyt, seurueemme nestori 63-vuotias Tuovi, aiheutti muille ylimääräisiä sydämentykytyksiä horjahtamalla melkein railoon lähdettyään etsimään omin päin ylitysreittiä. Leena saa kiittää ripeästi reagoinutta Kalle-nimistä suojelusenkeliä, joka sai vedettyä hänet ylös, kun lumi yhtäkkiä petti nivusiin saakka jalkojen alla. Parempi virsta väärää kuin vaaksa vaaraa toimi kuitenkin käytännössä, ja lopulta löysimme kohdan, josta railon saattoi turvallisesti ylittää. Turvallisesti jäätikön toisella puolella oli jo sitten aikaa ihailla maisemiakin: olimme nousseet koko lailla ylös, joten näkymät olivat kerrassaan mahtavat! Vaikka aurinko paistoikin pilvettömältä taivaalta, oli lämpöä vain jotain 7-8 astetta. Viereinen Matterhornin-näköinen Lindstrøm-vuori sai olon tuntumaan jotenkin "alppimaiselta"- vain Bierstubet ja turistihälinä puuttuivat. Ympärillä leijui itse asiassa melko kamoittava hiljaisuus, jonka rikkoi vain alassyöksyvien vesimassojen kohina. Matterhornin "huiputtamista"(vaellusslangia = käydä tarkoituksenmukaisesti jonkin nyppylän korkeimmalla kohdalla, tasapainoilla siinä hetki ja tulla samantien takaisin) ei kukaan vakavissaan ehdottanut. Eivät edes huiputusaddiktit Kalle ja Leena. Ja matka jatkui. Seuraavana oli vuorossa parituntinen aaria oopperasta "Rakassa kärsi ja unhoita" eli helvetinmoista irtokivikasoissa hyppelyä vuoroin ylös- vuoroin alaspäin. Mallan mahavyötön rinkka ja lyhytvartiset vaelluskengät pakottivat hänet hidastamaan tahtia, ja seurue venähtikin pitkäksi letkaksi kiireisimpien tuntiessa persauksissaan jo Jäämeren kutsun. Paavo, Sepi ja Paula jättäytyivät Mallan seuraksi jälkijoukkoihin, kun taas Ilkka ja Heli yrittivät säilyttää näköyhteyden sekä etu- että peräpäähän. Puolessa tunnissa oli johtoporukka kuitenkin jo kadonnut horisonttiin (kolmine pyssyineen!), ja Paavon joukkue jäi yhä kauemmas taakse. Veikkolan "siipiveikot"saivat kohta huomata joutuneensa kahdestaan keskelle erämaata - ilman asetta, ainoana suuntamerkkinä näkömuistikuva Ramin rinkan punaisesta sadesuojuksesta, joka tuntui vilahtaneen "tuon tai tuon kallionkielekkeen kohdalla"varttitunti sitten. Jokaisen kivenjärkäleen takana tuntui vaanivan jääkarhu - käpälä ovelasti mustan kuonon peittona... Mutta ainoat merkittävät luontohavainnot odotellessa olivat kaunis sinikukkainen pohjanlitukka, parit poronraadot ja naalinpaskat - sekä ensimmäiset pohjankiislat merkkinä meren läheisyydestä! Aina kun takakivikossa näkyi liikettä, nostettiin sauva pystyyn "majakaksi", jota kohti viimeinen vaunu urhoollisesti suunnisti. Näin menetellen, rinne rinteeltä, laakso laaksolta saatiin kaikki viimein leiriin. Ilkan ja Helin tullessa viimeisen jyrkänteen laelle, lähti Kalle kunnon herrasmiesvaelta-jan tavoin kiipeämään vastaan ja kantamaan umpiväsyneiden tyttöjen rinkat alas rantaan. Näin oli yhdentoista tunnin jotos saatu sittenkin kunniakkaaseen päätökseen, vaikka koville ottikin. Kiehiset myönsivät Rami etunenässä, ettei näin rankkoja päivätaipaleita juuri ennen ole tehty. 20 km etelään Longyearbyenistä sijaitseva, venäläisten vuonna -61 hylkäämä Grumandtbyenin hylätty kaivoskylä oli lohduton näky! Vuorenrinteen ja Isfjorden-vuonon rannan väliin ahdettu kolmen säälittäväkuntoisen kivitalonrangan muodostama "kylä"kertoi karua kieltään itänaapurimme sotienjälkeisestä kaivostoiminnasta. Mereltä päin katsottuna ensimmäisenä hiveli silmää valtavankokoinen, ruosteinen sirppi ja vasara -monumentti, joka oli parhaat päivänsä nähnyt joskus Stalinin aikoihin. Rakennukset olivat niin siivottomia, ettei niihin pystynyt tutustumaan sisältä, vaikka kaikki luukut lonkottivat selällään. Heli uhkasi jo jatkaa matkaa seuraavaan leiripaikkaan, mutta suostui lopulta pystyttämään teltan vähiten rivonnäköisen läävän kupeeseen. Ylivuotista peuranpaskaa muuten riitti joka puolella sellaiset määrät, että sitä piti tosissaan potkia sivummalle, että mahtui leiriytymään joukkoon! Täällä kun ei noita tärkeitä hajottajabakteereita ole, niin mihinkäs ne häviäisivätkään. Oman leimansa paikalle antoivat aavemaisella tavalla tuulessa liitävät myrskylintuyhdyskunnat sekä tuhannet ja taas tuhannet pohjankiislat, joiden kirkuna kumpusi sumun seasta korkeilta rantajyrkänteiltä. Haahkalauttoja kellui leppoisasti siellä täällä, ja aggressiiviset kihut ahdistelivat pikkukajavia oksentamaan saaliinsa parempiin suihin. Juhlallista jännitystä aikaansaatiin, kun Rami tutkiskeli Brandin kapteenilta saamaansa vuorovesiaikataulua ja ilmoitti sitten lähtevänsä tiedustelemaan meille huomisaamuksi turvallista rantareittiä. Tiedossa oli nimittäin, että vain veden ollessa matalimmillaan pääsisi tietystä paikasta kulkemaan edes kahluuvarsilla. Jauhelihalla jatkettu napolinpata toi sillä välin lohtua kovia kokeneeseen seikkailijakuntaan, ja ilman sen kummempia muodollisuuksia itse kukin alkoi noudattaa makuupussin suloista kutsua. Merilintujen taukoamaton pulina tuuditti meidät rauhattomaan uneen - monissa unissa taidettiin pudota koskiin, railoihin tai suoraan ison valkoisen nallen syliin... Vartiorötösten sarjassa kunnostautuivat tänä yönä Vuoristot, jotka ilmoittivat aamulla ylpeinä käyneensä vuoronsa aikana kyykkypaskalla - ilmeisesti kuitenkin turvallisesti eri aikaan. la 18.7. RANTAA PITKIN COLESBUKTAN KUMMITUSKYLÄÄN! Kattilakunta Aaltonen-Eerola joutui nauttimaan aamiaiseksi sangen ravitsevaa Texmex-pataa, koska eilisen illallisen yhteydessä Heli huomasi panneensa koko kuivatun jauheliha-annoksen veteen turpoamaan puolikkaan sijasta! No, sittenpä saataisiin päivälliseksi puuroa! Ilkka viritteli tunnelmaa rinkan päällä mukavasti kulkeneen timblen kanssa (kanariansaarten 4-kielinen ukulelea muistuttava kansallisoitin). Kantaesityksensä saivat ainakin "Huippuvuori-blues"ja pari muuta tilanteeseen sopinutta tunnelmapalaa. Ennen lähtöä kuvattiin vielä hanakasti töllin takaa löytämäämme poikkeuksellisen hehkeää karvasinilatvarykelmää. Matkanjohtaja-Ramia alettiin tässä vaiheessa yleisesti kutsua
Moosekseksi, koska hän muinaisen kollegansa tapaan johdatteli kansaansa
luvattuun maahan halki vaarallisten erämaataipaleiden. Nytkin hän
ilmoitti luotettavaa sävyä ääneensä tapaillen laskeneensa
optimilähtöajaksi tasan kello 12.00. - Tulemme näin riskitaipaleelle
juuri sopivasti laskevan veden aikaan, ja meille jää riittävästi aikaa
suoriutua noin kahden kilometrin mittaisesta rantakaistasta ennen
nousuvettä! Kysyttävää? Paavo oli yön aikana rakentanut sillan, jota pitkin ensimmäinen joki saatiin näppärästi ylitetyksi. Seuraavaksi ohitimme myrskylintujen kansoittaman rantahökkelin. Oli hauskaa kävellä vaihteeksi rannalla. Aallot ja jää olivat aikojen saatossa muovanneet eri värisistä kivistä upeita taideteoksia - ja aina välillä löytyi hienoja fossiileitakin! Useimmissa oli lehtikuviot, mutta Heli teki taas kaikki kateellisiksi löydöllään: kivi, jossa oli säilynyt miljoonia vuosia kaksi kerrassaan upeaa simpukkafossiilia! Ja vielä siinä koossa, että se hyvin mahtui repun sivutaskuun. - Tästä tulee meille suola- ja pippuriastia (jos tullimies suo)! Laskuvesi teki meille myös pieniä tepposia: vähän väliä kuviteltiin paljastuvia rantakiviä valaiden tai hylkeiden päiksi: - Mutta ne liikkuivat aivan selvästi... eikä tuo möykky ollut tuossa vielä äsken! Rannalta löytyi myös tonnikaupalla uskomattoman pitkiä ja leveitä levänauhoja. Tuli mieleen jotkut Cousteaun leffat, joissa sukelluskellot sotkeutuvat sata metriä pitkiin levämetsiin! Merisirrit kävivät usein tervehtimässä meitä. Viimein saavuimme ulkonevan kallion luo, joka työntyi niin pitkälle mereen, että sen kiertäminen ei enää onnistunut kuivin jaloin. Tämä oli se paikka, joka piti selvittää mahdollisimman matalan veden aikana. Odottelimme veden laskua vielä puolisen tuntia (laulaen mm. "laski laulellen vesiä odotellen laskuvesiä..."). Toiset käyttivät odottelun hyödyksi paiskomalla matalimpaan kohtaan läjän rantakiviä, joten pääsimme loppujen lopuksi helposti niemekkeen ympäri kastelematta muuta kuin kahluusaappaamme. Horjahtamista estämään viritimme ensi kertaa kehiin myös Ramin mukanaan kanniskeleman köyden, jotta sillekin saataisiin vähän hyötykäyttöä. Noustiin rantapenkalle, jossa hiilenkuljetukseen käytetty "tunnelbaana"toimi suunnannäyttäjänämme useita kilometrejä. Milloin kävelimme sen vieressä, milloin sitä pitkin, milloin sen sisällä. Sisällä kulkemisessa oli se huono puoli, että korkeat rinkat tahtoivat pisimmillä miehillä takertua katon tukirakenteisiin. Vähän väliä myös aukoista sisälle talvella tupruttanut lumi oli kinostunut niin korkeaksi, että oli pakko jatkaa taas ulkopuolella - väliin upottavassa maastossa. Jätöksistä päätellen naalit käyttivät tunnelia kokoontumis- ja lymypaikkanaan. Lounaalle pysähdyttiin tunnelin katveeseen. Kalle piti taas tarkkaan huolta siitä, ettei kukaan syönyt säädettyä useampia näkkileipäpaloja. Miljardi pikkuruokkia lounasti samoihin aikoihin lähikallioilla. Mietimme, miten ne mahtaa löytää aina oman pesänsä siitä hullunmyllystä, mutta tulimme tulokseen, ettei sillä kai ole niin väliä. Päivän aforismiksi pääsi seuraava dialogi: - Kato, onkí toi porolauma? - Tokkapa. Yhtäkkiä Outi ilmaisi äänekkäästi näkevänsä baanan alla liikettä: - Naaleja! Ja totta tosiaan, kaksi takkuturkkista napakettua tuijotti meitä ja eväitämme ahnaan hölmistynein ilmein, mutta lähtivät sitten jolkuttamaan ylös rinnettä. Helin lämpömittari näytti + 9 °C, eikä aurinkoa oltu nähty vielä koko päivänä. Lounaan aikana pilvisyys lisääntyi yhä, ja lämpö laski viiteen asteeseen. Ihmiset alkoivat kaivella villapaitoja rinkoista, mutta Eerolat selvisivät vielä toistaiseksi kuuluisilla taukotakeillaan. Matkaan lähdettiin taas klo 16.00. Alkoi sataa tihuuttaa, ja rinkan suojaksi vedettiin sadeviittoja. Eräästä ryssien vanhasta sillasta oli jäljellä kaksi kapeaa kiskoa, jotka kuitenkin arvioitiin riittävän kestäviksi. Vaikkei matkaa ollut kuin nelisen metriä, eikä pudotusta alla virtaavaan koskeen niinkään paljon, piti Heli tätä ylitystä jälkeenkin päin tarkasteltuna koko vaelluksen pelottavimpana yksittäiskokemuksena! Kaikkien tasapainoaisti ja pää kuitenkin kestivät, ja pääsimme turvallisesti toiselle puolelle. Yhdessä kohtaa tunneli oli rakennettu niin lähelle jyrkän rantatörmän reunaa, että oli epäselvää, pystyykö sen ohittamaan rannan puolelta. Koska toinen puoli oli vaihteeksi upottavaa liejua, lähti Ilkka selvittämään ensimmäistä vaihtoehtoa. Kapeimmillaan "lippa"oli vain parimetrinen, mutta koska kellään meistä ei tuntunut olevan kovin fataalia korkeanpaikankammoa (matkaa mereen oli parisenkymmentä metriä), valitsimme tämän reitin. Pian tämän jälkeen tehtiin matkan ensimmäinen allihavainto. Reippaan pikataipaleen jälkeen saavuimme ihan oikealle museolle! Yksi hyväkuntoisempi rantamökki oli siistitty jälkipolvien ja satunnaisten kulkijoitten iloksi. Töllissä oli kaksi suurehkoa huonetta, joista löytyi tilavat kerrossängyt, parit hetekat, kaiken maailman vitriinit sekä suurikokoinen muotokuva alueen muinaisesta venäläiskomentajasta V.A. Rusanovista. Pöydällä olleesta vieraskirjasta Tuovi löysi vielä nimensä 10 vuoden takaiselta reissultaan! Menneiden aikojen kunniaksi laulettiin vähän "Sörnai gushaa" ja Ilkka tanssi ripaskaa. Museon pihalla testattiin Riitan turkulaisuutta tiedustelemalla tältä, paljonko kello oli. Odotettua vastausta "jaa nyvvai?"ei kuitenkaan kuultu, joten ilmeisesti kelpo tohtorimme on viettänyt Tromssassa jo niin kauan, että murreilmaisut alkavat unohtua... 18.00 tultiin todella outoon paikkaan. Colesbuktan autiokylä lienee sekin palvellut joskus ammoin venäläistä kaivos- ja tutkimustoimintaa, mutta se mitä siitä oli jäljellä, muistutti lähinnä huonon kummituselokuvan lavasteita. Voimalaitoksen kokoisen kivitalon katonrajassa erottui vuosiluku 1951 ja alempana seinässä käsin maalattu töhryisempi "1963", jona vuonna paikka lienee jätetty luonnon armoille. Rannalle avautuvassa pihapiirissä jökötti neljä suurta talorähjää, joiden perustuksina käytetyt alimmaiset hirret olivat jo varsin huonossa kunnossa. Ilkan löytämästä lehmänsarvesta päätellen yksi taloista oli ollut navetta. Venäläisten rakennustekniikka oli kummallista: runko rakennettiin maata vasten puusta ja sen jälkeen seinät päällystettiin kivellä ja betonilla! Mutta ehkä rakentajatkin tiesivät, ettei täällä kauaa tarvitsisi vanheta... Ylen surkia piha. Rantamaisemaa hallitsi valtava, lähes sata metriä pitkä puurakenteinen laiturirumilus, jonka jäät ja merenkäynti olivat aikoja sitten katkaisseet keskeltä kahtia ja jättäneet ulomman pään kiviarkkuineen ja torneineen irvokkaasti kallelleen. Nyt laituria ja koko rantaa asutti vihainen lapintiirayhdyskunta, joka terrorisoi lähestyjiä perille saakka viedyillä nokaniskuilla! Jos niiden reviirillä mieli kävellä, oli pakko pitää vaellussauvaa korkealla päänsä yläpuolella. Mutta kun paikkaa katsoi positiivisten silmälasien läpi, näki ympärillä paljon hyvääkin: pihassa kasvoi paljon unikoita, härkkejä, saroja sun muuta heinää, joiden ansiosta maisema oli sittenkin kaunis katsella. Tyynellä lahdella uiskenteli alleja, haahkoja ja kaakkureita. Ja vanhoja esineitä oli sinänsä ihan kiva tutkia ja arvailla, mitä virkaa ne olivat entisessä elämässään toimittaneet. Liikuttava löytö tehtiin yhdestä huoneesta, johon oli jäänyt kymmeniä lasipurkkeja (kukka?)sipuleineen. Homeinen leivänkyrsä, virttyneet hetekat ja tyynyt... kaikki muistutti satunnaista kulkijaa ankeista olosuhteista, joissa joku on täällä joskus asunut. Hyvänä puolena pidettiin peräti kolmea ihan käyttökelpoista puuceeta, joista yksi sijaitsi erillään rakennuksista, kaksi varsinaisten asuintalojen päädyissä. Eipä tarvinnut pystyttää telttavessaa! Mooses päätti, että tähän idylliin jäädään kahdeksi yöksi, vaikka kansan syvistä riveistä vähän napinaa kuuluikin (vrt. Israelin kansa, joka alkoi räätäliuransa vaatimattomasti: se alkoi napista.) Samaan kylään oli leiritynyt myös norjalainen botanistiryhmä, viisi aikuista + 15-kuukautinen Anne-Lise. Ilkka muisti kylillä oppimansa neuvon, jonka mukaan erämaassa muita kohdattaessa olisi hyvä kertoa omista matkasuunnitelmistaan ja kysellä vähän toisiltakin: - Jo, goddag! Vi ska möjligen resa till Nepal nästa år. Har ni några motsvarande planer? Turskat osoittautuivat mukaviksi veikoiksi ja kertoivat tulleensa laivakyydillä kolmeksi päiväksi tutkimaan kasveja. Seurueen naispuolinen jäsen Inger valmistelee kuulemma väitöskirjaansa, jonka aiheena on arktisten kasvien jääkausien jälkeinen levinneisyys. Mikäs siinä, toivotettiin toisemme tervetulleiksi Colesbuktaan ja vetäydyttiin päivällisen tekoon. Sää oli sen verran suhmurainen, että Kalle ja Ilkka päättivät kaikessa hiljaisuudessa kalustaa yhden ulkoeteisen "Pectopahiksi": Pöytä ja neljä tuolia kannettiin muista taloista, lakaistiin enimmät möhnät pihalle ja vielä lasipurkkiin kimppu kukkia ja vot: Leenalle ja Helille muodollinen kutsu kodikkaaseen venäläisravintolaan! (Pisteitä tuli ja paljon - saatiin kuulemma anteeksi koko läjä aiempaa huonoa käytöstä...). Mexicaanikeitto maistui tässä miljöössä gurmeelta - kuin myös Helin yllättäin esiin kaivamalla rommilla terästetty murukahvi. Pojat lauloivat tietysti venäläisiä juomalauluja tyyliin "Vodka vodka vill jag dricka", mikä herätti ulkona sateessa syöneiden keskuudessa ansaittua pahennusta. Leena vaati taas kerran saada tiskata astiat (käsittämätön mimmi!),
minkä jälkeen mentiin Raulin virittämälle nuotiolle pitämään sitsiä. "Laivarotta"-laulukirjan
ja tohtori-Sepin riittoisan pirtun avulla päästiinkin pian riehakkaaseen
tunnelmaan. Ilkan timblestä oli yksi kieli jo reissussa katkennut, mutta
eipä se onneksi menoa haitannut. su 19.7. ELÄMÄÄ UNOHDETUSSA RYSSÄIDYLLISSÄ Aamiainen nautittiin luonnollisesti Pectopahissa. Tällainen pidempi paikallaan pysyttely on omiaan kirvoittamaan ihmisissä kekseliästä rakennusviettiä; niinpä Heli kyhäsi vanhasta moottorikelkan telaketjusta sillan puron yli ja miehet puolestaan rakensivat nuotiopaikalle kunnon keittotason rautaromusta. Aamun ehdoton lintuhavainto oli lahdella uiskennellut jääkuikkapari! Sää oli edelleen pilvinen. Puolet porukasta lähti Eeroloiden esimerkkiä noudattaen rannalle tutkimaan, mitä kaikkea meri on tuonut mukanaan. Rami, Tuovi ja Riitta puolestaan pitivät vuorille kiipeämistä houkuttelevampana. Rojua, ajopuita, hylkyjä. Välillä kauniinsinistä matalaa
mertensia-kukkaa (Merihalikka, suom. huom.) sekä parit suosirrit,
sitten taas rojua, ajopuita, hylkyjä.... Erään kauttaltaan ruostuneen
laivanhylyn kyljessä oli jokin kyriilinen varoitus huutomerkeistä
päätellen. Epäilimme tietenkin heti ydinjätteitä tai muuta saastaa. Lounaaksi vaihteeksi kanakeittoa. Kalle opetti, miten kaasupullosta saa vielä viimeisetkin tehot irti ja työnsi pullon housunkauluksesta "nipusiinsa". Iltapäivällä porukka retkeili omin päin kuka missäkin, toiset lepäilivät teltoissaan, kirjoitus- tai ompelupuuhissa. Löydetyistä peuransarvista kehitettiin naulakoita ja asetelineitä. Rauli ei malttanut luopua löytämästään pitkästä bambukepistä, vaan pystytti sen hoitamaan lipputangon virkaa tästedes jokaisella leiripaikalla. Lippuna toimi vanha aluspaita. Ilkka ja Heli aseistautuivat haulikolla ja lähtivät uhmaamaan tiirayhdyskuntaa (no, se tussari oli tietysti nallea varten!). Rannalla tavattiin kolme vaitonaista tsekkipoikaa. Sen verran saatiin niistä irti, että niitä oli yhteensä 15 ja että niiden leiri oli jonkin matkan päässä meistä. Heli halusi ehdottomasti uida ja pestä hiuksensa jäämeressä! Uimapaikan vierestä löysimme valtavan ajopuun (halkaisija jotain metri), joka lienee ollut Siperiasta kulkeutunut lehtikuusen runko. Tämän jälkeen toteutui varsinainen tylliunelma, kun jo pitkään kaivattu kahlaaja kipitti ompelukoneen lailla esiin yhtaikaa auringon kanssa! Ihailtiin myös pulmusperhettä sekä kahta valkoposkihanhea, jotka lensivät matalalta ylitsemme. Hieman ylempänä rinteessä törmäsimme Riittaan, joka oli lähtenyt ilman pyssyä kasveja kuvaamaan! Samassa kuului korkealta yläpuoleltamme miehekäs kehotus: - HOI, MIEHET! TUOKAA SE VENE TÄNNE!! Kallehan se siellä testasi äänijänteitään ja kehotti meitä kiipeämään sinne vuorenharjalle bongaamaan arnikkia. Emme kuitenkaan jaksaneet noudattaa kehotusta, vaan käskimme ottaa kuvan. Kertoivat vielä löytäneensä ylätasanteelta naalin tai isolokin ryöstämän kiirunanpesän. Illalla syötiin pinaattikeittoa sekä paistettiin lättyjä koko seurueen voimin hienolla nuotiokeittiöllä! Ajopuitten lisäksi poltettiin koksia, mikä sai aikaan nostalgiset tuoksut. Laulettiin kaikki mahdolliset karhulaulut ja väännettiin arktisia vitsejä. - Mitä tyllityttö tekee, kun se tapaa poikatyllin? No tyllistää tietty! Tarina tohtori Eerolasta ja pitkästä kuumeesta kesti sen verran kauan, että pirtukuksa ehti kiertää ainakin kuusi kierrosta. Ilkan sormet alkoivat loppuillasta jo kohmettua, mutta Outilta löytyi hätiin kunnon kalastajan sormikkaat, ja niin soitto jatkui keskiyölle asti. ma 20.7. BOTANISTISET BAKKANAALIT - JA ARKTINEN RATSIA! Ilkan ja Helin vartiovuoro keskiyöstä eteen päin sujui kuin siivillä. Vartiorikoksia tehtiin liukuhihnalta: istuttiin rakovalkealla, kirjoitettiin päiväkirjaa, juotiin teetä ja viinaa, pestiin hampaita ja sävellettiin uusia piisejä. Jossain vaiheessa huomattiin naapurileirin turska seisoskelemassa yksinään telttansa ulkopuolella, joten käytiin hakemassa hänetkin nuotion lämpöön. Tarinoitiin ruotsiksi ja norjaksi kasveista, karhuista, linnuista... Bjørniksi esittäytynyt kaveri (tutkija-Ingerin mies ja mukana vain harrastuksesta sekä lapsenvahtina) kertoi olevansa varsinaiselta ammatiltaan TV-toimittaja, joka työnsä puolesta joutui käymään usein Jan Mayenilla ja Karhusaarella. Kello 00.45 tulivat Inger ja "Hardwick"(oikealta nimeltään Leidulf Lund) innosta kiljuen tunturista. - Euphrasia frigida!! Vi har hittat Euphr... - Hyst! Täällä nukutaan, yritti Heli kunnon vartiomiehen tavoin hillitä moista mekastusta. - I DONíT CARE! Har ni konjak!? huusi Hardwick vastaukseksi, ja aloimme tajuta, että nyt on kyse jostain suuremman luokan löydöstä. Tulijat kaivoivat taskustaan pienen muovipussin, jossa oli mitättömän näköinen pienikukkainen heinä. Meille kerrottiin, että silmämuniemme edessä lepäsi kappale luonnontieteen historiaa: itse Euphrasia frigida, harvinainen silmäruoholaji, jota ei tähän mennessä oltu löydetty mistään muualta koko Svalbardin alueella kuin yli sadan kilometrin päässä sijaitsevan Bokfjord-vuonon rannalta. Suomensimme oitis kukan "Antamattomaksi silmäruohoksi" ja pahoittelimme, että viimeiset viskitilkat taisivat mennä vartiorötöstelyn tuoksinassa. - Ei se mitään, meillä on teltassa konjakkia ja Jägermeisteria! Tulemme kohta takaisin! vastasivat ilosta humaltuneet turskat. Ja niin yö jatkui iloisen juhlallisissa merkeissä. Otimme valokuvia
niin kukasta kuin löytäjistäkin ja lupasimme lähettää kopiot myöhemmin
Tromssaan (osoitteeseen Puolipilvisessä kesäsäässä lähdettiin taas liikkeelle. Irrottauduimme vähitellen rannikosta ja otimme kurssin sisämaahan päin. Yhtäkkiä tienoo alkoi vaikuttaa Mannerheimintieltä ruuhka-aikaan: ensin tsekkiporukka ohitti meidät, sitten parit hipinnäköiset tyypit ja heti sen jälkeen tuli vastaan toinen suomalaisryhmä, jonka joukossa oli mm. Ilkan vanha työkaveri IVO-ajoilta, Maulan Hannu! Ilkka tiesi pojan kokeneeksi lintumieheksi ja vanhaksi Huippuvuorten-kävijäksi, joten oli paikallaan vaihtaa hetki näkemyksiä ornitologista havainnoista. Hannun kirjan mukaan sekä jääkuikka että tukkakoskelo olivat täällä hyvinkin mahdollisia mutta siis satunnaisia vieraita. Vaivaiskoivujen seassa piti kävellä varovaisesti, koska Leena uhkasi ampua jokaisen, joka astuu niiden päälle. Päivän puujalka siitä kuitenkin irtosi: - Mihin Manu ja Tellervo päätyvät ikäännyttyään tarpeeksi? - Vaivaiskoivistotaloon. Yhtäkkiä kuulimme vuorenharjan takaa helikopterin säksätystä, ja yllättäin kopteri laskeutuikin eteemme niitylle! Ohjaamosta hyppäsi ulos vantteranoloinen mies, joka suunnisti pelotta luoksemme, vaikka meillä oli jo neljä kättä hapuilemassa aseen tukkia. Mies esittäytyi hallituksen edustajaksi, ja hihamerkki puserossa vahvisti vielä asian: sysselmanin omia poikia! Hän halusi tietää, olimmeko matkassa omin päin vai jonkin matkatoimiston saattelemana, t.s. olivatko asianmukaiset vaellusluvat kunnossa. Ramin piti esitellä papereitaan ja Kiehisten ynnä Suomen Retkeily-majajärjestön lätkiä. Kunnon ratsia erämaassa siis, jee! Kun Ilkka kysyi vielä, mihin saa puhaltaa, kuului naurahtava vastaus: - Niin kauan kun pystytte kävelemään, voitte kännätä ihan rauhassa! Seuraava jotos oli pitkä ja tylsä mutta puuduttava. Upottavankaunista kosteikkoa riitti silmän kantamattomiin. Pientä valopilkkua ankeuteen toivat pohjan ruttojuuri sekä nätä, joka vihdoin oli opittu erottamaan saxifragoista. - Jos vastaan tulee nätä, niin pakoon täyttä pätä... Aurinko alkoi jälleen paistaa, kun pysähdyttiin lounaalle avaraan niittymaisemaan, joka toi Ilkalle ja Helille mieleen taannoisen Mongolian-reissun (tai "Luolakarhun klaanin"). Kun Mooseskin onnistui kopauttamaan sauvallaan vettä kalliosta, oli täydellinen taukopaikka valmis. Kallen taukotakki alkoi vuotaa: yksi untuva tunkeutui väkisin nailonkankaan läpi ja karkasi tuuleen. - Harmin paikka! Nyt ei ole seuraavalla tauolla enää niin lämmin, manasi Kalle. Pientä perheriidan tynkääkin saatiin vihdoin aikaan, kun Kalle poltti kanakeiton pohjaan. Hartsporttia ja kahvia palanpainikkeeksi. Iltapäiväetapilla saatiin jo mahtavasti aurinkoa. Lämpötila kohosi jo lähelle saarten kaikkien aikojen ennätystä 21,7 °C! Ennen kuin voiteita kaivettiin repuista esiin, onnistui yksi jos toinenkin polttamaan korvansa ja nenänsä. Rauno kunnostautui löytämällä merisirrin pesän. Töppövilloja kuvattiin. Yksi jyrkkä rinne piti vielä laskeutua ennen kuin päästiin seuraavalle leiripaikalle. Rinteen jyrkkyysaste oli n. kaksi millimallaa (kenorafobiasta l. vinojen paikkojen kammosta kärsivä Malla antoi rinkkansa taas suosiolla miesväen kannettavaksi). Koppava mesta - nimeltään Fardalen. Ehkä reissun komein yöpymispaikka: vehreitä niittyjä, kirkasvetinen vuoripuro, mahtavanjylhät seinämät joka puolella... Ja tässä oltaisiin taas kaksi yötä! Teltat pystytettiin kahteen leiriin puron ylä- ja alajuoksulle. Alemman kerroksen väki oli hermostua, kun yläjuoksulla pestiin samanaikaisesti pyykkiä tai hampaita, kun alempana otettiin juomavettä. Kun pyykinpesusta ei päästy heti yksimielisyyteen, kuului takarivistä: - Hiiteen pyykkivesi! Tosimies pesee sukat suussaan. Raija kiersi illalla nahkansa polttaneiden luona aloe-voidehoitoa antamassa. Ilkka lainasi Leenalta suojahupun, jonka "kerroin oli kaikkia voiteita parempi". Illalliseksi Hawaijin-pataa, minkä jälkeen Aaltoset ja Eerolat kiipesivät läheiselle vuorelle (vaikka Heli saakin näppylöitä sanasta "huiputtaa"tässä merkityksessä). Ensimmäiseltä tasanteelta kajautettiin alas leiriin kaksiääninen mieskuorolaulu "Kun poijat ne vuorilla laulelivat", joka vielä hyvin tuntui kuuluvan sinne asti. Puolesta välistä vuorta yritettiin uudestaan ("Ein Prosit"), mutta fysiikan julmat lait estivät jo taidenautinnon perille pääsyn. Jyrkkää rinnettä kavuttiin vajaa tunti, jonka jälkeen viimeiset sadat metrit kohosivat jo niin suorina, että Ilkka ja Heli luovuttivat suosiolla. Leena ja Kalle uhmasivat vielä kappaleen matkaa g-voimien ja vierivien kivien salakavalaa yhdistelmää, mutta joutuivat hekin jättämään varsinaisen huipun tuleville veikkagustafssoneille. Alas tullessa oli aikaa katsella jo ympärilleenkin. Unikkoja ja vuokkoja kasvoi vielä hämmästyttävän ylhäällä. Telttakylämme näytti nuppineulakasalta kerrassaan jyhkeässä tunturimaisemassa - jonka yhdestä rakosesta näkyi jopa meri! Mukavinta alastulo oli puolivälin paikkeilla, jossa oli niin pehmeää "apteekin salmiakki"-hiekkaa, että sitä saattoi kivasti jopa juosta alaspäin tasapainoaan menettämättä. Paluumatkan mainittavin löytö oli lumivalkoinen peuran häntä, jota Ilkka koetti sauvansa kärjellä keihästää - sillä seurauksella, että koko häntä upposi moreenin sekaan. Jossain välissä leiriin marssi kaksi tuiman näköistä tsekkiä kysymään, olisiko meillä puhelinta, jolla saisi yhteyden sivistykseen: heidän toverinsa kun oli murtanut sääriluunsa kivikossa ja tarvitsi helikopterikuljetusta! Puhelinyhteyttä ei saatu, joten poikien ei auttanut muu kuin lähettää kaksi kuriiria Longyearbyeniin apua hakemaan. (Noitatohtorimme Sepi ja Riitta kävivät tsekkaamassa potilaan kunnon, mutta asianmukainen ensiapu oli jo annettu). Viestinviejiltä meni matkaan 12 tuntia, koska vasta seuraavana aamuna näimme syssel-kopterin kaartavan paikalle. Iltateellä leipää ja metwurstitahnaa. Viimeinen keksi pelattiin A:lla alkavia kaupunkeja luettelemalla. Ilkka vei potin noin seitsemän kierroksen jälkeen jollain Acapulcolla. Leena yllätti kaikki ilmoittautumalla vartioon (tähän asti Kalle oli ritarillisesti antanut vaimon nukkua vuoroillaan). Toimitus epäilee vahvasti, että Eerolat olivat keksineet joukon eroottisluontoisia vartiorötöksiä, joita haluttiin testata käytännössä. Mainittakoon, että Kalle tuli vartiovuoron aikana kuiskanneeksi Leenalle "naali"jolloin Ilkka pisti päänsä välittömästi ulos teltastaan ja kysyi: - Missä? Kettua ei näkynyt, joten ilmaan jäi mielikuva, että naapurit olivat ottaneet käyttöönsä uusia hellittelysanoja. Yöllä vähän satoi ja tuuli niin kovaa, että vessatelttakin oli välillä lähes vaaka-asennossa. Leena bongasi kiirunan läheiseltä rinteeltä. Ja Manu teki omalla vahtivuorollaan tuttavuutta peuran kanssa. Aamulla herättiin viimeistään Paavon (teltassa) ja Kaarinan (purolla) herkkään sananvaihtoon: - Kato akka jalakojas! - Mitä... kenen jalkoja? - No omias perkele!! Kaarina oli epähuomiossa pannut toiseen jalkaan omansa ja toiseen Paavon kengän, ja miesparka ei päässyt teltasta mihinkään! ti 21.7. LUONNON EHDOIN FARDALENIN JYLHISSÄ MAISEMISSA "Kaikille muille puuroa annan, mutta en Eerolalle..."oli aamun tunnuslaulu. Kalle kunnostautui taas betonipuuron keitossa. - Mutta se on kylmähaudutettua, eikä palanut pohjaan tällä kertaa, mies puolustautui. No, vastapainoksi Heli sai lotrattua todella laihaa mehukeittoa, joten yhdessä ne maistuivat oikein nannalta. Kun aamutoimet oli suoritettu, joukko hajaantui tunturiin kuin pulmusparvi: Riitta, Tuovi, Rauli ja Eerolat lähtivät yhdessä valloittamaan joen toisella puolella olevia huippuja, Ramin porukka kiipesi jo hyväksi havaitulle lähivuorelle ja Aaltoset jäivät kahdestaan leiriin taiteilemaan. Ilkalla alkoivat "Huippuvuori"-kantaatin teemat soida päässä, ja Heli ikuisti taas maisemaa. Tuovi oli aamulla törmännyt läheisellä niityllä kiirunaemoon, jolla oli kymmenen (10) poikasta, joten sitä piti tietysti lähteä etsimään. Aikansa kiikarilla aluetta haravoituaan Ilkka havaitsikin pientä liikettä aluskasvillisuuden seassa. Ja siinähän se poikue oli - uskomaton suojaväri sulatti linnut niin täydellisesti maastoon, ettei niitä olisi spontaanisti havainnut edes metrin päästä! Emo tuntui itsekin luottavan näkymättömyyteensä, koska haali pojat alleen ja päästi meidät hiipimään aivan viereensä. Emme häirinneet perheonnea pitkään, otimme vain pari kuvaa ja jätimme kanat rauhaan. Iltapäivä kului leppoisissa merkeissä. Mooses väsäsi vuorelta palattuaan löytämästään rautalangasta nuotioon kunnon arinan. Ajopuita toivat yksi ja toinenkin, mutta ennen kaikkea tässä hommassa kunnostautuivat Paavo ja Rale, joka raahasi klapeja paikalle vaikka vuortenhuipuilta! Joskus puoli viiden kieppeillä valloitusretkikunta palasi ja kertoi käyneensä lähes Finnesaks-vuoren hammasriviä muistuttavalla huipulla. - Käytiin ensimmäisellä "torahampaalla", mutta se oli niin tulehtunut, että päätettiin kääntyä takaisin! selvitti Kalle. Lounaaksi laitettiin sienipastaa, jonka uuvuttamana loikoilimme velttoina telttojen edustalla, Kalle veti makuupussin pihalle, kietaisi kaulaansa "homohuivin"ja alkoi voimakkaasti kehua paikan, olosuhteiden ja koko retken koppavuutta. Ilkka puolestaan kantaesitti ex tempore kunnon Huippuvuori-rokin ja sen jälkeen kohdistettuja serenadeja tyyliin Mallalle "Haltin häät"ja Riitalle "Tyttö Turusta". Kommandopipo ja mustat lasit saivat miehen näyttämään kuulemma aivan Sokealta soittajalta. Tästä innostuneena Ilkka päätti järjestää pienen musiikkitietokilpailun ja soitti pätkiä eri melodioista, joita kuulijat yrittivät tunnistaa. Jos arvasi oikein, sai pisteen, oikeasta nimestä vielä lisäpisteen, sekä väärästä arvauksesta tai luvattomasta möläytyksestä miinuspisteet. Sovittiin, että peli menee poikki 15 pisteestä - ja tiukkojen vaiheiden jälkeen Raijahan se sitten voitti rinnanmitalla! Kalle sai erityismaininnan tunnistettuaan ainoana porukasta "Kersanttilaulun"... Jossain vaiheessa Paavo yritti kaataa itselleen salaa konjakkia teltan takana, mutta Kallen ja Ilkan "Pienet konjakit ne lystikkäitä ois"sai miehen heltymään varsin kohteliaaksi. Illalliseksi syötiin ainakin meidän kattilakunnassa kanakeittoa - muissa vissiin sitä, mitä vielä oli jäljellä. Leena, Heli ja Ilkka tekivät vielä pienen tunnusteluretken huomiseen lähtösuuntaan, Kalle jäi laatimaan luontoradiojuttujaan. Matkalta jäi hihaan tällä kertaa komeat peuransarvet sekä muovipussillinen fossiileita (siis valmiiksi pakattu pussi! Joku oli vissiin kyllästynyt raahaamaan niitä, tai oli löytänyt parempia tai jotain). Kello 23.30 oli lämpöä vielä 16 astetta ja harkittiin jo tosissaan ulkona nukkumista, mutta sen verran kuitenkin oli paikalle ilmaantunut mäkäräisiä, että ajatuksesta luovuttiin. Rähjäistä oloa helpotti mukavasti, kun Kaarina kävi tarjoamassa "käsille kuin käsille"lemondsuisändgyseriiniä. ke 22.7. HELLEAALTO KOETTELEE JOEN YLITTÄJIÄ Nimipäiväsankari Leena herätettiin laululla, ja lahjaksi olivat Ilkka ja Heli hankkineet tälle erilaisten taukotarvikkeiden suurkuluttajalle taukotikun! Kyseessä oli keraaminen tulitikku, jolla sai iskettyä kipinää esim. puukonterästä. Sillä syttyi ainakin kaasukeitin näppärästi. Paavon lahja oli konjakkihömpsyt. Kalle yritti synnyttää puuroa. - Poltot ovat alkaneet! julisti ylpeä isä hämmentäen taikinaa vimmatusti. Ilkka otti taas Kallelta aseen kannettavakseen. Taipaleelle lähdettiin jo suorastaan uskomattomassa kuumuudessa: kello 13.00 mittari näytti ennätykselliset 22 °C, ja näimme jo silmissämme paikallislehtien otsikot "Vuosisadan helleaalto Huippuvuorilla", "Jääkarhut sulavat - mitä tekee sysselman?" Peuralaumat molemmin puolin jokimaisemaa saivat aikaan sen, että näimme kerralla peräti 15 otusta (täällä pitäisi Inarinjärveä laulaa näin: ja sankat peuraparvet pimentää auringon...). Kalle löysi Leenan iloksi suuren mutta likaisen sääriluun ja tunki sen reppuunsa rallattellen pirullinen virne ahavoituneella naamallaan: - ...kuolleen sällin sääriluulla hämmenteli sitä pankolla... tästä tulee hyvä jatke lounaskeittoon! Ilkka hei, jos sä vielä paat lisää sarvia sun rinkan päälle, sut ammutaan peurana! Lounaaksi riitti kuitenkin onneksi kanaa ja muita tarpeita sen verran, ettei vielä tarvinnut turvautua Kallen luuhun. Mies itse tyydytti nälkäänsä ahmimalla paremman puutteessa raakoja makaroneja - ja muisti siinä sivussa moittia Ilkkaa "tahnahotkoksi", kun tämä puserteli mätitahnatuubia vähän ronskimmalla kädellä. Aterian loppuvaiheilla Tuovi kysyi viattomasti, haluaako kukaan hänen keittonsa loppuja. Tyytyväisempää ilmettä sai hakea "Jätemylly"-Eerolan kasvoilta, kun hän pääsi heittämään peliin koko matkan ajan ulos pyrkinyttä, vain sopivaa hetkeä odotellutta bravuriaan: - Anna tänne vaan, tuntuu vetävän aika kivasti! Seuraavaksi oli edessä jäätikön päätemoreeniröykkiöiden sekä reissun leveimmän joen ylitys. Kukaan ei tuntunut oikein selvästi tietävän, mitä kautta homma kannattaa hoitaa, joten porukka jakautui vähän turhankin holtittomasti tekemään omapäisiä tunnusteluja. Rauli, Ilkka, Heli, Leena ja Paavo nousivat jäätikölle ja löysivätkin sitä kautta ylimenopaikan (joka tosin oli melko vaarallinen), kun taas muut alkoivat vetää kahluuvarsia kenkien päälle joen leveimmässä kohdassa, missä virtaus olisi pienin. Jäätikköryhmä selvitti tiensä toiselle puolelle nopeammin, mutta ainakin Ilkkaa vähän jäi kismittämään, ettei kalliita kahluuvarsia taaskaan päässyt kuolettamaan. Kahlaajien ponnisteluja seuratessa ehdittiin ottaa hetki aurinkoakin, ja kun matka taas jatkui, kulki osa porukasta jo ilman paitaa! Kukapa olisi älynnyt varata Huippuvuorten-vaellukselle useampia T-paitoja... Kohta piti sitten riisua jo loputkin, sillä seuraavan harjanteen takaa paljastui kolme upeankirkasta vuoristolampea, joista yhteen Helin ja Ilkan oli suorastaan pakko päästä uimaan! Ehdotimme Moosekselle leiriytymistä tähän, jotta voitaisiin laulaa vartiossa "Yö altailla". Kelpo kansanjohtajamme kertoi telttapaikan olevan muutaman sadan metrin päässä, joten eiköhän tuokin ilo järjestyne. Uituamme olimme jo lähes juosseet toiset kiinni, kun Heli huomasi unohtaneensa kellonsa lammen rantakivelle! Ei siinä muu auttanut, kun Ilkan nousta kepeästi jyrkkä rinne takaisin ja hakea kovan onnen tikittäjä pois maisemaa pilaamasta. Eipä siinä edes puolta tuntia tuhraantunut. Leiripaikka Bingtoppenia (920 m) vastapäätä oli samantapainen kuin eilen, vesikassi vain oli täytettävä vähän kauempana. Illallista valmistettaessa huomattiin, että meillä oli menossa jo viimeinen "tukevaruokapussi". Onneksi Paulalta liikeni Texmex-pataa ja jauhelihaa huomiseksi. Ruokailun jälkeen uimaan lähtivät Riitta, Tuovi, Iiris ja Kaarina. Ja Kalle ja Leena tietenkin huippua tapailemaan, samoin kuin lapualaiset, Riitta ja Rauli. Iiris ja Mooses vetivät myöhemmin "fossiilin-metsästysretken"ja loput velttoilivat parhaansa mukaan leirissä tai sen ympäristössä. to 23.7. ÖISTÄ AURINGONOTTOA - JA KÖYDESSÄ ROIKKUMISTA! Ensimmäisen vahtivuoron ottivat tällä kertaa Paavo ja Kaarina. Ilkka ja Heli herätettiin seuraavaksi. Oli huima tunne vahtia nallea keskellä "yötä"täydessä auringonpaisteessa! Heli rötösteli taas lehtiönsä ääressä, kun Ilkka huomasi vastarannan kolmen peuran alkavan ylittää jokea ja tulla suoraan kohti. Eläimet ohittivat suolapatsaaksi jähmettyneen vartiomiehen vain viiden metrin päästä! Ja vielä täydellisessä valaistuksessa - perkele, kun ei tullut kameraa mukaan!! Samassa Heli saapasteli ajatuksissaan paikalle, eikä huomannut poroja, mutta nämä tietysti säntäsivät pelästyneinä tiehensä. No, jäipä edes mukava muistikuva viimeisestä vartiovuorosta. Kallelle ja Leenalle annettiin "naaliherätys"neljältä, ja jäätiin vielä itsekin ulos nukkumaan, kun oli niin kaunis ja lämmin aamu. Aikakirjoihin merkittäköön, että klo 4.20 otimme jo ilman paitaa aurinkoa! Koko matkan hienoin aamu! Aamiaista laitettaessa muistettiin taas mitata lämpökin: + 21 °C varjossa!! Yksinäinen tunturikihu lensi ylitsemme, ikään kuin toivottaakseen meille onnistunutta viimeistä vaelluspäivää. Kävelimme verkkaista tahtia, emmekä olleet edenneet paria kilometriä enempää, kun tulimme hurjannäköisen kanjonin partaalle! Muistimme, että norjalaiset olivat antaneet ohjeen kiertää "se pahin paikka"yläkautta ja mietimme nyt, miten tämä ohje olisi tulkittava. Mooses teki omat päätelmänsä ja johdatti kansansa lumisen solan kautta väljemmille vesille. Luulimme kaikki jo, että olimme selvittäneet "sen pahan paikan"ja naureskelimme norjalaisten varoitteluille, kun yhtäkkiä tulimmekin kerrassaan helvetinmoiselle jyrkänteelle, josta alas rotkoon oli päätä huimaavat panoraamat - aina merelle saakka! Monella alkoivat polvet muuttua aladoobiksi, kun kävi selväksi, että ainoa "järkevä" reitti alas oli tässä. Tunnustelijoiksi ryhtyivät Rauli ja Kalle, jotka valitsivat kylmäpäisesti "helppokulkuisimman"seinämän: köyden avulla pitäisi laskeutua ensin kymmenkunta metriä, sen jälkeen rinne loivenisi n. 60-asteiseksi... Paavo ja Rami kiinnittivät köyden suuren järkäleen ympärille - ja eikun yksi kerrallaan leikkimään "cliffhangeria"! Tytöistä muut paitsi Inkeri ja Heli luovuttivat rinkkansa suosiolla miesten kannettaviksi. Homman tekivät lahjomattoman painovoiman lisäksi erityisen vaikeaksi irtokivet, joita tuntui olevan joka askeleen alla. Niitä piti vain potkia syrjään ja toivoa, että alta paljastuisi jotain kiinteämpää. Köyteen nojaaminen - ja siihen luottaminen - oli aluksi uskomattoman vaikeaa! Mutta kun alkoi sujua, niin välillä tuli jo laskettua yhden käden varassa niin kuin Sir Edmund Hillary ikään. Kaikki pääsivät lopulta turvallisesti jyrkimmän kohdan ohi. Myös viimeisenä laskenut Paavo, joka näppäränä veikkona irrotti solmun, kiersi köyden kaksinkertaisena kiven ympäri ja sai näin vedetyksi alas päästyään köyden vielä mukaansa. Tekniikan miehiä! Mutta urakka ei suinkaan ollut vielä lopussa: piti vielä laskeutua siksakkia sitä pirun rakkarinnettä pari sataa metriä ennen kuin voitiin todeta olevamme taas lähes tasamaalla. Ne joilla vielä oli, pistivät viimeistään tässä vaiheessa peliin viimeisetkin viskitipat (tai Tupla-patukat). Nyt oltiin jo selvästi voiton puolella! Mielen alkoi vallata omituisen euforinen tunne. Mehän taidetaan selvitä tästä... enää ei voi tapahtua mitään. Vai voiko..? Vielä yksi kiirunapoikue lounaspaikan liepeillä. Jos Kallelta kysyy, tykkääkö se kiirunoista, on varma vastaus: - Riippuu kastikkeesta! Syötiin kuitenkin paksua sienikeittoa. Ja Malla ja Sepi tarjosivat kahvipussinsa loput. Vielä kivikkoa, rakkaa, ylösnousemus ja ihana puro, josta sai vesipullon täyteen. Tutkittiin pikaisesti yhden vanhan kaivoksen sortunut suuaukko. Matka jatkui joenrantaa ja aurinkoa seuraten. Aina kun luulimme pääsevämme "ihan kohta"aurinkoon taukoa pitämään, olikin se mennyt taas sitä mukaa piiloon vuorenharjan taakse. Ilkka jo vähän suivaantui hitaaseen matkantekoon ja pyysi Moosekselta erityislupaa saada juosta aurinko kiinni. Onneksi pyyntöön suostuttiin, sillä yhtäkkiä paikalle oli ilmestynyt jostain joukko aggressiivisia sääskiä, jotka hävisivät heti, kun pääsi aurinkoon. Meinattiin jo lyödä leiri pystyyn erään mökin pihamaalle, mutta se ei kuulemma käynyt laatuun, joten jatkettiin vielä puoli kilometriä. Kello 19.00 pystytettiin sitten teltat viimeisen kerran - nyt jo melkoisella rutiinilla. Oltiin nähtävästi taas melkein ihmisten ilmoilla; vastapäisessä rinteessä oli hiilikaivos n:o 5, jonka ilmanottoaukkoja näkyi siellä täällä jo aiemmin matkan varrella. Helin mielestä ne olivat kammottavia. Huomisaamuksi sovittu "taksitolppakin"sillan pielessä näkyi jo kiikarilla. Huurteiset oluset alkoivat jo siintää silmissä... Vähän aikaa mietittiin, josko lähetettäisiin pari miestä kävellen kylään hakemaan kaljaa jo täksi illaksi, mutta kukaan ei ilmoittautunut vapaaehtoiseksi. Ei edes Rale. Matkaa olisi sentään yli kahdeksan kilometriä. Illallisen jälkeen puheltiin mahdollisesta Ilkan ja Kallen Demenante-kuoron Keski-Suomen kiertueesta. Malla ja Raija lupasivat ottaa selvää saleista. Kalle ja Leena lähtivät tunturiin, tällä kertaa niin päättäväinen ilme naamallaan, että takaisin ei varmasti tulla ilman "huiputusta". Rami ja Paavo tekivät pienen "tehdasekskursion"viereiselle kaivosrakennukselle, ja Ilkka ja Heli kävelivät lintuja bongaamaan parikolme kilometriä aina merelle saakka. Saalis oli kuitenkin laiha: vain isokihu, isolokki, tylli, merisirri ja haahka. Sekä pari tutkimusasemaa, joista toinen tutki revontulia, toinen geologisia aikakausia. Raulin virittämällä iltanuotiolla kuultiin, että Outi ja Rauno (60 v.) olivat elämänsä ensimmäisellä rinkkavaelluksella! Samoin kuin Malla - ja oikeastaan myös Heli. Harva pystyy kehumaan aloittaneensa vaellusharrastuksensa suoraan huipulta... pe 24.7. LOPUSSA "EUFORIA FRIGIDA" SEISOO! 7.00 ylös ja toiveikkain mielin viimeiset sapuskat helttaan ja... MITÄH!!?? Leipäpoliisi Eerolan tarkasta kurinpidosta huolimatta yksi näkkäripala jäi YLI!! Se tasattiin juhlallisesti. Heliltä tuli puuroa jo korvistakin. Hillitöntä ryhmä- ym. kuvien ottoa joka teltalla. Alettiin miettiä, mitä tehdä sarville. Entä Grumandtbyenistä löytynyt villapaita? Pitäisiköhän se viedä sysselmanille? - PUM! Kokeiltiin lähdön kunniaksi vielä, miten kynäraketti paukahtaa. Olisi siinä kyllä Bamse-faari ainakin vähän hätkähtänyt. Rinkat tuntuivat oudon keveiltä, kun ne kannettiin vielä viimeiset sadat metrit tien varteen. Rane löysi kivihiilikasasta puuttuvan fossiilin ystävänsä kokoelmaan. Ja sitten vain odoteltiin viikko sitten tilattua taksia tulevaksi. Ja odoteltiin. Ja odoteltiin... kunnes vähitellen alettiin aavistella, ettei sitä tulekaan. Rauli oli ennakoinut tämän jo aikaisemmin ja lähtenyt kävellen kylille. Olimme sen verran hyvin perehtyneitä vaelluselämään, että tiesimme tällaisissa tilanteissa olevan kaksi vaihtoehtoa: pysyä kylmän rauhallisina tai hätääntyä. Nopean äänestyksen jälkeen päätimme pysyä rauhallisina (vain Malla, Sepi, Heli ja Ilkka kannattivat hätääntymistä) ja lähteä käppäilemään kylään päin. Olimme ehtineet jo lähes puoleen väliin, kun Rauli - ja taksikuski - viimein tulivat vastaan! Pääjoukko mahtui kyytiin, mutta Ilkka, Heli, Paavo ja Kaarina saivat kävellä vielä hyvän tovin ennen toisen auton saapumista. Paavo olisi varmasti repinyt kappaleiksi "sen arabikoiran", jonka syyksi koko sotkua oltiin vierittämässä. No joka tapauksessa loppu hyvin, kaikki hyvin: olimme päässeet vihdoin ehjinä perille, kukaan ei ollut taittanut jäseniään, halkaissut kalloaan tai edes vilustunut. Ja joka jannulla oli MIELETTÖMÄN HYVÄ OLO! Muut jäivät Svalbard Polarille, Ilkka ja Heli jatkoivat suoraan Nybyn kotiinsa, jossa ihan ensimmäisenä... ei, ei otettu rinkkoja selästä... vaan mentiin lämpimään, märkään, ihanaan SUIHKUUN! Ilkka otti kolme suihkua peräkkäin, koska se teki niin turkasen eetvarttia. Sitten kaljalle ja sianlihapäivälliselle Husetiin, jossa tavattiin ystävämme elämystehtailija-Rein. Kysyttiin, mitä mieltä hän oli sarvien maastaviennistä. Sanoi, että se on siinä ja siinä, ja kehotti kysymään sysseliltä. Käytiin vielä ostamassa lisää kortteja ja tuliaisia. Raitilla tavattiin vanha kunnon Keikkabussi, joka näytti ylpeänä kuvaansa paikallislehden uusimmassa numerossa (jossa oli myös pikku-uutiset tsekkien onnettomuudesta sekä jonkun sveitsiläisturistin erämaassa saamasta sydänkohtauksesta). Kron terassilla nautittiin vielä oluet, kun yhtäkkiä nähtiin tuttu seurue ruokailemassa ravintolan sisätiloissa: botanistiturskatkin olivat päässeet jo tänne asti! Käytiin tietenkin ohimennen puhumassa kovaäänisesti jotain Euphrasia frigidasta, jolloin neljä päätä kääntyi yllättyneenä: - Ja men... jävlar! Det är ju finnarna igen! Yhteiselle illalliselle Polariin pukeuduttiin tietty uusiin villapaitoihin. Oli metkaa nähdä kaikki vaelluskumppanit siisteinä, hiukset kammattuina ja "tavallisissa vaatteissa". Tarjoilijamme Maj-Britt teki kaikkensa, jotta viimeisestä illastamme muodostuisi täydellinen. Ravintolaruoka oli vaihteeksi taas ihan hyvää, viini ja olut virtasivat ja sitä mukaa myös juttu alkoi luistaa. Ilkka ja Kalle vetivät pari juomalaulua koko salintäyteisen yleisön iloksi. Mooses piti tietysti lahjoa jääkarhukravatilla. Kunnia luovutuspuheen pitämisestä lankesi Outille ja Ilkalle. Puheesta tuli melko koukeroinen, kun kumpikin sai sanoa aina vain kolme sanaa kerrallaan. Aaltoset ja Eerolat ojensivat vielä Paavolle konjakkipullon, koska tämä oli toiminut ihailtavalla tavalla "peräpään valvojana kahdessa eri merkityksessä". Olihan mies paitsi kantanut bössaa jonon hännillä koko matkan ajan, myös vastannut telttapuuceen kantamisesta ja pystytyksestä... Juhlat jatkuivat pitkään vielä hotellin kirjastonurkkauksessa, johon onneksi tarjoilu pelasi yhtä hienosti. Jopa niin hienosti, että eräät alkoivat tulla n.s. juovukkeeseen. Muisteltiin reissun hauskimmat yksityiskohdat vielä kertaalleen niin perusteellisesti, että henkilökunta alkoi jo huolestua, tuleeko tästä loppua ollenkaan. Lauloimme vielä Maj-Brittille "alunperin kauniin serenadin"ja poistuimme nukkumaan ihan oikeisiin sänkyihin! Matkalla Nybyhyn Ilkka ja Heli törmäsivät vielä kerran Reiniin ja pariin sen kaveriin, jotka taatusti muistavat loppuikänsä "ne hullut suomalaiset, jotka sönköttivät jotain Euph... euphoria frigidasta keskiyöllä keskellä Longyearbyenin kyläraittia..." la 25.7. RUOTSIN KAUTTA KOTIIN Bussi nouti kaikki sovitun mukaisesti ja vei ajoissa kentälle. Sarvet oli saatu pakatuksi rinkkoihin niin, ettei tullimies huomannut mitään erityistä. Lähtöselvitys ja koneeseen nousu raahustettiin läpi aika hiljaisina - tutut lentoemännätkin saivat aiheen kysyä, eikö laulu enää tänään maita. Ilkka ja Kalle tuumasivat, että TOOOTTAKAI ja vetäisivät koneen ovella poislähtiessään tytöille pätkän "Kissankelloa". Vielä yhteispotretti Tromssassa maailman pohjoisimman olutpanimon pihassa, ja varmaotteisen Sinivuoren Juhan kotoisassa kyydissä kohti Suomi-onnelaa! Matkalla yövyttiin Kebnekajsen juurella Nikkaluoktassa, jossa päästiin saunaan! *** Kotona saatiin lukea viikon päästä Ilta-Sanomista, että jääkarhu oli hyökännyt brittiläisturistien leiriin Huippuvuorilla. 128-kiloinen nalle oli jouduttu ampumaan 15 metrin päästä... Miksei meille koskaan tapahdu mitään!? LIITE 1 Retkikunnan havaitsemat nisäkkäät, linnut ja kasvit NISÄKKÄÄT
LINNUT
KASVIT
Vaellukselle osallistuneet:
|
